tiistai 27. lokakuuta 2015

Kipeäksi tulossa


Nämä kuvat ovat vielä Saksasta. Syksy se sinnekin tulee. Tällaisessa rankkasateessa ajettiin pariin otteeseen. Muuttolinnutkin olivat jo matkalla etelämmäksi. Sen verran olin tänään ulkona, että kävimme viemässä pitkin ja poikin Saksaa seilanneen "matkalaisen" lentokentän lähellä olevaan kätköön.

Siis emme harrasta rikollista pakolaisten salakuljetusta, vaan olemme tähän hieman lapselliseen, mutta niin hauskaan piiloleikkiin hurahtaneita. Kyse on metallilätkästä, joka on lähtenyt matkaan Englannista ja jonka määränpääksi on ilmoitettu Italia. Tarkoitus oli jättää se jo Tegelin lentokentän lähelle, mutta aikaa ei sitten jäänyt siihen. Nyt vain toivotaan, että joku innokas kätköilijä olisi matkalla Italian suuntaan ja ottaisi sen mukaansa.

Muuten en jaksa muuta kuin hoitaa ihan pakolliset asiat ja sitten vaipua vuoteeseen. Paleltaa ja on kurja olo. Eilen olimme haravoimassa pojan ja miniän valtavan pihan ja puutarhan. Minä hikisenä T-paitasillani. Olisi pitänyt muistaa oman äidin neuvot.


lauantai 24. lokakuuta 2015

Werder (Havel)


Nyt jo taas kotosuomessa. Viimeisenä päivänä Saksassa teimme vielä neljän tunnin lenkin Werderin Panoraama-reitillä.


Omenapuille asti emme kuitenkaan kävelleet.

Kiertelimme mukavia pellonpiennarpolkuja ja sieltä taas metsään.


Näissä metsissä lehtipuiden ympärille on kietoutunut kaikkialla tätä kauniilta näyttävää varjomurattia (Efeu) ja sitä kiemurtelee maassakin paikoin jopa mattona.


"Alpit" osoittautuivat täällä korkeiksi kummuiksi, jotka olivat syntyneet, koska joskus täältä on kaivettu maata tiilitehdasta (Ziegelei) varten. Myöhemmin kummut ovat peittyneet kasvillisuuteen.


Metsän keskellä oli kosteaa ja syksyistä. Ylitsemme lensi jatkuvasti hanhiparvia. Halusimme vakaasti uskoa, että ne tulivat Suomesta. Söin muuten matkan aikana ensimmäisen kerran hanhea (luomukasvatettua) ja se maistui kyllä hyvälle, mutta nosti ällöttävän rasvan maun vielä pitkään suuhun.


Ensimmäisen kerran koko matkamme aikana aurinkokin tuli esiin.


Vastaan tullut saksalaispariskunta (varmaan perilänsisaksalaisia) valitti, että täällä oli hoitamatonta ja romua jätetty metsiin.


Se mikä aina ihmetyttää, on saksalaisten koirat. Ne saavat kulkea vapaana kaupungissakin. Ovat kilttejä, kuuliaisia ja tervehtivät ystävällisesti vastaan tulevia. Tästä oli viime sunnuntain Hesarissakin juttua. Niin täälläkin tuli vastaan monenlaista koiraa, jotka häntää heiluttaen halusivat hieman tehdä tuttavuutta.


Erikoisia sorsalintuja näkyi Havelin rannoilla. Olisiko mandariinisorsia? En jaksa tarkistaa asiaa. Olen jonkinlaisen tietoähkyn vallassa ja yritän tässä palata taas arkiseen rytmiin.

Tämä reissu, jossa jouduin paljon tekemisiin ihmisten kanssa, oli kuitenkin hyvää vastapainoa sille, että normaalisti en näe oikeastaan ketään muuta vierasta ihmistä kuin kaupan kassan.


maanantai 19. lokakuuta 2015

Sächsische Schweiz


Olemme Berliinissä ja joudun tekemään töitä täällä pari päivää, mutta viikonloppuna kävimme Saksin Sveitsin kansallispuistossa lähellä Tsekin rajaa. Saksojen yhdistyessä DDR:n kansalaiset tunsivat juuri tämän upean seudun olevan paras asia, minkä he pystyivät tuomaan yhtenäiseen Saksaan.


Minä näin joskus viime talvena kuvan täältä ja nyt olimme päättäneet hakea täältä "nopeasti" muutaman geokätkön. Ensimmäiseksi lähdimme kiipeämään Carolafelsen -nimiselle vuorelle noin 400 metrin korkeuteen. Kukaan ei ollut varoittanut meille, että vaikka valitsimme vuorelle johtavista reiteistä sen helpoimman, Wilde Höllen (villi helvetti), oli se ainakin minulle hurja nousu.

Välillä oli vedettävä itseään ylöspäin kallioon hakatuista rautakädensijoista ja jalalle ei tuntunut löytyvän mistään pitoa. Mieheni on nuorena harrastanut jonkin verran kiipeilyä, kun on kotoisin alppikylästä läheltä Itävallan rajaa, enkä ilman häntä olisi ikinä päässyt ylös vuoren laelle asti. Hän antoi minulle jopa anteeksi ne muutamat kerran, kun konttasin polvillani ja olin pillahtamaisillani itkuun.


Vuoren laella sitten luimme, että nousu/lasku on tosiaan luokiteltu vaikeaksi.


Näkymät vuoren laelta ovat henkeäsalpaavat vastapäisiin hiekkakivikallioihin.


Kätkö löytyi. Juhlan paikka. Näin vaikeasta paikasta emme ole vielä koskaan hakeneet kätköä.

Edessä oli laskeutuminen alas. Kieltäydyin menemästä enää Wilde Höllen solaan. Paikalle osunut kiipeilijäperhe, joka oli tietenkin tullut sitä vaikeinta reittiä ylös teini-ikäisine poikineen, neuvoi meitä kiertämään kallioiden toiselle puolelle ja sieltä eteenpäin vihreää nuolta seuraten.

Tässä vaiheessa pahin oli jo takana, Affen-kallioiden promenadi oli kuljettu ja tässä ihailtiin maisemia eläkeläisukkojen kanssa, jotka olivat tulleet jotakin helppoa reittiä ylös.


Mutta, ach niin kaunista siellä oli. Minne vain katsoi, aina näytti maalauksellisen kauniilta. Epätodelliselta. Nämä maisemat kuulemma ovatkin saksalaisten taitelijoiden niin maalauksissa, musiikissa (Wagner) kuin runoudessakin suosimia.

Sunnuntaina teimme helpomman retken Saksin suosituimpaan turistikohteeseen, eli Bastein sillalle. Minulla oli polvi niin kipeä lauantain kiipeilyreissulta, että sadat täällä olevat raput tuottivat tuskaa, mutta maisemat... pyörryttäviä, käsittämättömiä. Alhaalla virtaa Elbe.

 
 
Aivan uskomatonta, miten ihmiset ovat satoja vuosia sitten rakentaneet tämän sillan, asuneet täällä, pitäneet täällä ruoka- ja vesivarastojaan sekä hevosiaan ja miten he ovat puolustautuneet vihollista vastaan. Ruotsalaisetkin ovat täällä sotineet...


Huimaa, kun ajattelee, että näille kalliomuodostelmille nousee kesäisin kymmeniä kiipeilyn harrastajia.

Minua, vaikka olen harrastanut laskuvarjohyppäämistä, huimaa täällä, enkä uskalla mennä kovin lähelle rautakaidetta. Olemme pilvien korkeudella.

Retkemme päättyy rauhalliseen kahvihetkeen terassikahvilassa, josta on yhtä upeat näkymät Elbe-joelle.

Nyt - kumma kyllä - sisälläni on ikävä noille kallioille ja metsiin. Saamarin polvi, se on kipeä. Haluaisin kuitenkin vielä kerran kiivetä Wilde Höllen reittiä ylös.


torstai 15. lokakuuta 2015

Sade vain jatkuu


Sataa kaatamalla, mutta päätimme silti lähteä etsimään muutaman kätkön naapuripaikkakunnalta, Criewenistä, jossa on myös kansallispuiston info-keskus. Info-keskuksesta kävimme ensin ostamassa postikortteja ja pari pientä purkkia jotakin paikallista hilloa.

Ketään muita ei näkynyt liikkeellä. Mutta urheina tai sanottaisiinko pakkomielteisinä purkkien etsijoinä (=Dosenfischer), kolusimme märkiä teitä ja alas kanavan rantaan ja yritimme sateenvarjosta toisella kädellä pidellen samalla kopeloida madollisia piilopaikkoja.

Mitään emme löytäneet eikä lopulta enää pinnakaan kestänyt. Ainoa luksus, jonka olemme tällä matkalla itsellemme suoneet, on pieni näppärä Audi, jossa on navigaattori. Miten ihanaa onkaan ollut aina päästä sateesta viimein sen lämpöiseen kyytiin ja antaa naisäänen neuvoa meille tien seuraavaan paikkaan.

Auton ikkunasta bongasimme nämä hanhet (Graugänse). Taitavat jäädä ainoiksi muuttolintuparviksi, jotka tällä matkalla saamme kuvattua.



Tässä pari kuvaa huoneistosta, joka on käytössämme nämä pari päivää. Ruuan laitamme itse. Nettomarketista haetaan kaikkea halpaa. Ensimmäinen, mitä Saksaa päästyäni, haluan aina syödä, on Streichmettwurst, eli voileivän päälle siveltävä hapahko makkaralevite.

Tämä huoneisto on sisustettu Romantisch-teemaan. Joka paikassa on sydämiä, vaaleanpunaista väriä, ruusukuvioita. Ihana uusien huonekalujen tuoksu. Emme koskaan yövy hotelleissa, jos vain sen voi välttää. Huoneiston saa vuokrattua samaan hintaan kuin hotellihuoneen ja täällä saa keittää kahvia silloin kun mieli tekee. En pysty elämään ilman kahvia.

Jokaisen huoneen lattia on päällystetty tällaisella lautalattialta näyttävällä komposiittimateriaalilla, tai mitä se sitten onkaan. Tällaiset lattiat haluaisin itsellekin. Tosi helppohoitoiset kauniit.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tiefensee


Kurkia olemme nähneet vain taivaalla lentämässä ilmeisesti jo täältäkin etelämmäksi. Mutta lampaita sitäkin enemmän. Näköjään nykyään törmäämme niihin kaikkialla.

Täällä on vain +4 astetta ja tänään sataa vettä. Aamusta kun lähdimme heti kahdeksalta matkaan, ehdimme ennen sateen alkua kiertää Tiefenseen paikkakunnan kolmesta järvestä Mittelseen ja Gamenseen, kuten olimme suunnitelleetkin.


Kolmannen, eli Langen Seen, kiersimme viime joulukuussa täällä ollessamme. Täällä on aivan hirveästi geokätköjä ja ilmeisesti innokasta porukkaa, koska sain heti viestin, kun olin käynyt loggaamassa löytömme.


Näiden järvien ympärillä olevat metsät ovat kai pyökkimetsiä, ainakin lehtimetsiä ja näin syksyisin tosi kauniita. Harmaa sää ei vain tehnyt kuville lainkaan oikeutta.


Kun Gaménseestä oli kiertämättä vielä puolet, alkoi sataa. No eipä tuo paljon haitannut, mutta ei myöskään houkutellut jäämään maisemia ihailemaan.


Hieman tämä ilma harmittaa. Polkupyöräretki kansallispuistoon taitaa jäädä tekemättä. Päätimme myös, että olemme nyt jo kolme kertaa samoilleet näillä seuduilla, että varmaan olisi aika vaihtaa suuntaa.


tiistai 13. lokakuuta 2015

Grüsse aus Stolpe


Lähdimme muuttolintujen perään, osaksi työmatkalle ja loppuosaksi tänne Unteres Odertaliin, eli Oder-joen Saksan puoleiseen pieneen kylään nimeltä Stolpe, jossa olimme jo maaliskuussa.

Tänään haimme kaikki 25 geokätköä Schwedt am Oderin Satumetsästä. Viitisen ehdimme hakea jo viime vuonna. Majapaikkaa pidämme tässä ihanassa ristikkorakenteisessa talossa, joka on kunnostettu sisältä Ikea-kalusteilla tip-top-kuntoon.

 
Parasta täällä on, että ihmisiä tulee harvoin vastaan ja jos tulee, ovat tavallisesti vanhoja ukkoja (?), jotka tervehtivät ystävällisesti. Ei siis mikään paikka huveja tai hienoja ravintoloita etsivälle. Muuttomatkalla olevia kurkia olisi vielä mukava nähdä.


torstai 1. lokakuuta 2015

Repovedellä tutkimusmatkalla



Tiistaina kajakit pakattiin taas auton katolle ja kurvattiin kohti Kymenlaaksoa. Tarkoituksenamme oli käydä Repovedellä hieman etukäteen tsekkailemassa, miten siellä pääsee kajakilla veteen, jos ensikesän kynnyksellä viemme ulkomaiset ystävämme sinne.
Matkalla kiipesimme komean Huhkainvuoren laelle geokätköä etsimään, mutta tämä oli yksi niistä hukkareissuista, jolloin aloin epäillä, mitä ihmettä mummoihminen tekee täällä metsässä rymyämässä. Maisemat olivat kyllä huikeat kallion laelta (josta zoomasin Kimolan kanavan varteen jätettyyn autoomme), mutta tukka ja vaatteet olivat täynnä hirvikärpäsiä, joita sain vielä matkaa jatkaessamme autossa nyppiä hiuksista pois.



Majapaikaksemme olimme valinneet maailmanperintöalueen, Verlan, jossa on pahvitehdasmuseo ja UPM-Kymmenen omistamia entisiä työläisten mökkejä. Näistä mökeistä olimme vuokranneet Verlankosken alajuoksulla sijaitsevan seppä Anselm Mäen entisen mökin, joka on rakennettu jo vuonna 1890. Nyt se on remontoitu nättiin kuntoon ja tuvassa on jopa aivan nykyaikainen (Ikea?) keittiönurkkaus.

 
Hyvin nukutun yön jälkeen keskiviikkoaamuna sitten lähtö puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Repoveden kansallispuistoon. Harmiksemme taivas oli vetäytynyt pilveen.
Ajoimme Lapinsalmen parkkipaikalle ja hetken harhailun jälkeen löysimme kajakeille ja kanooteille tarkoitetut laiturit, minne pääsi autolla aivan viereen. Mikä helpotus. Olimme jo varautuneet siihen, että kajakkeja pitäisi ehkä kantaa muutama sata metriä polkuja pitkin.


 Siispä matkaan. Heti ensimmäiseksi Lapinsalmen riippusillan alitse. Yllättävää, että alhaaltapäin se ei näyttänyt lainkaan niin mahtavalta kuin miltä, kun sen päällä kävelee. Vesi oli mustaa… mereen tottuneena tuo aina yllättää. Miten vesi voikin näyttää niin pikimustalta. Meloimme enintään noin tunnin verran ja nousimme sitten maihin Mustajärven kodan rannassa.


Kodalta kävelimme vuoren harjalle ja näkötorniin ihailemaan maisemia. Mies puhua pälpätti koko ajan, mistä tiesin hänen olevan haltioissaan. Olin minäkin. Olin niin onnellinen. Maisemat olivat niin lumoavan kauniita. Aurinkokin tuli esiin ja kultasi kaiken. Metsässä oli yhä suuria, makeita mustikoita.

Kodalta olisi ollut Olhavalle vain kilometrin patikkamatka, mutta meillä oli molemmilla vain croksit jalassa, joten päätimme jättää sen kuitenkin väliin.


Aloin jo suunnitella, että tänne on tultava uudestaan ja vietettävä yö kodassa. 


Kallion päällä olisi ollut ihana katsella auringonlaskua, mutta seuraavalla kerralla...


Siispä takaisin alas kodalle ja sen laiturille.


Vielä viimeinen silmäys mäntymetsiin.


Aurinko paistoi lämpimästi meloessamme takaisinpäin.


Vielä kerran riippusillan alitse.  
 
Parkkipaikalla joimme kahvit, jotka oli jääneet kaikessa touhussa autoon. Siitä ohi kulki nuorelta ja hyväkuntoiselta näyttävä pariskunta rinkat selässä. Mutta kun he tulivat kohdallamme ja mieheni kysyi, maistuisiko heillekin kahvi, huomasin heidän olevan meidän ikäisiä harmaantuneita. He nauroivat ja kertoivat patikoivansa vielä samana iltana pitkälle ja viettävänsä yön jossain vuokramökeistä keskellä metsää. Niinpä niin, te nuoret, olkaa huoleti, kyllä vanhana vielä elämässä on kaikkea hauskaa.



Takaisin Verlassa laitoimme yhteissaunan lämpiämään, syötimme pari kuivaa leivänpalaa mökin vieressä laiduntaville lampaille ja seitsemältä lampsimme saunaan. Olipa hyvät löylyt. Koska ketään ei ollut tulossa jälkeemme, rentouduimme oikein kunnolla.