Leffaputki


Sunnuntaina 25.9.2016

The Edge


Muutama viikko sitten kehuskelimme veljeni kanssa toisillemme, että meillä on ihan tavalliset televisiot, emmekä kaipaa mitään uusia älyjuttuja, koska katsomme televisiota niin vähän.

Hieman sen jälkeen vävypoika kävi meillä ja totesi, että onhan tässä vuosi sitten ostamassamme telkkarissa WiFi-yhteys ja saman tien yhdisti sen ja näytti, miten voisimme NetFlixin kautta piristää iltojamme leffoja katsomalla.

Homma lähti minulta heti lapasesta. Nyt olen selaillut innolla NetFlixin kautta saatavia elokuvia ja olemme katsoneetkin jo kymmenkunta elokuvaa ja dokumenttia.

Eilen katsoimme tämän uusiseelantilaisen Lee Tamahorin vuonna 1997 ohjaaman Reunalla-elokuvan. Pääosissa näyttelevät Anthony Hopkins ja Alec Baldwin. Valitsin elokuvan ihan sen perusteella, että halusin nähdä jonkun erämaaseikkailun. Ja ihan hyvin tämä upposikin siihen kategoriaan.

Elokuvassa miehet putosivat lentokoneen mukana keskelle Alaskan erämaata ja yrittivät sitten selviytyä jylhissä maisemissa takaisin ihmisten ilmoille. Verenhimoinen karhu toi miesten epätoivoiselle vaellukselle sen tarvittavan jännitteen ihan siinä määrin, että aloin pelätä, etten enää koskaan uskalla Repovedelle patikoimaan.

Asetelmat olivat tässä elokuvassa siinä suhteessa toisin kuin tavallisesti elokuvissa, että karhu ei ollut se suojeltava mussukka, vaan todellinen peto, ja miljonääri ei ollut se tunteeton pahis, vaan sitä oli kateellinen köyhä valokuvaaja.

Metsä näytti niin suomalaiselta, että olisi toivonut miesten edes hetkeksi voivan pysähtyä nauttimaan luonnon kauneudesta. Syvällisyyttä yritti lukea miljonäärin alakuloisesta katseesta, mutta elokuva oli niin nopeatempoinen, että sen tulkinta jäi suurelta osin katsojan oman mielikuvituksen varaan. No, ehkä se oli tarkoituskin.





Tiistaina 12.7.2016


Wie Brüder im Wind


Keväällä luin Jörgin blogista tästä hienosta itävaltalaisesta elokuvasta. Hänen blogissa on myös hieno traileri elokuvasta. Elokuvan sai DVD-levynä vasta nyt kesällä. Suomenkielistä tekstitystä ei vielä ole saatavana, mutta katsoimme filmin alkuperäiskielellä.

Elokuva kertoo, kuinka nuori onneton ja äiditön poika, Lukas, löytää pesästä pudonneen kotkanpoikasen ja ottaa se hoiviinsa. Poikaa esittää Manuel Camacho. Pian pojalle selviää, että hänen on opetettava kotka lentämään, jotta hän voi päästää sen vapauteen. Avuksi tulee vuorilla liikkuva metsänvartija, jota esittää monista hienoista elokuvista tuttu Jean Reno.

Elokuva on kuvattu Itävallan ja Italian Tirolissa ja Kärntenissä. Upeat luonto- ja eläinkuvaukset aloitettiin Alpeilla jo vuonna 2011, jolloin elokuvalla ei ollut vielä käsikirjoitusta. Kotkat ovat Burg Landskronan kesyjä kotkia, jotka kuvattiin yhteistyössä haukkametsästäjien kanssa. Kotkien lentoa kuvattiin helikopterista ja ultrakevyistä, jolloin niitä voitiin seurata hyvin läheltä. Lisäksi kotkan siipeen oli kiinnitetty minikamera, jolla saatiin kuvattua Alppeja kotkan perspektiivistä.

Elokuvan ovat ohjanneet itävaltalainen Otmar Penker ja espanjalainen Gerardo Olivares. Otmar Penker on lapsesta lähtien seurannut metsästystä ja ollut intohimoinen luonnonystävä. Hän on kuvannut useita luontodokumentteja. Penker ja hänen kuvausassistenttinsa, Joser Weinländer, viettivät viikkokausia Alpeilla kuvaamassa täysin oman onnensa ja ruokahuoltonsa varassa.

Elokuvan luontokuvaukset ovat henkeäsalpaavan kauniita. Alppien eläimien elämä on kuvattu juuri niin hienosti kuin luontodokumenteissa olemme jo oppineet näkemään. Jotkut kohtaukset saavat sydämen kurkkuun. Eläimet taistelevat selviytymisensä eteen.

Elokuvan juoni on kuitenkin hatara. Surullinen, yksinäinen poika, pahis-isä ja ystävällinen vanha setä ovat jotenkin kliseinen juttu. Olen täällä jo aikaisemmin ihmetellyt sitä, miksi äidin pitää olla kuollut, jotta lapsi voi kokea jotain hienoa. Tämä puoli elokuvasta jää niin löyhäksi, ettei kyllä kirvoita kyyneleitä silmiin. Elokuva on ehkä aivan liian lyhyt saadakseen koko asian kunnolla esitettyä. Pääosaa esittääkin pojan Abeliksi nimittämä kotka.


Torstaina 4.2.2016



Tilasin tämän elokuvan netistä ja se tulikin heti seuraavana päivänä. Eilen pidimme sitten leffaillan pizzaa ja suklaata syöden.
Islantilaissyntyisen Baltasar Kormákurin aidoilla tapahtumapaikoilla Nepalissa Mount Everestin juurella, Italian Alpeilla sekä Cinecittàn studioilla Roomassa ja Pinewoodin studioilla Isossa-Britanniassa kuvaama elokuva kertoo maailman korkeimman vuoren valloitusyrityksestä. Elokuva perustuu tositapahtumiin.
Elokuvan kahdesta retkikunnasta toista johtaa Rob Hall (Jason Clarke) ja toista hieman rempseämpi Scott Fischer (Jake Gyllenhaal). Hall ja Fischer ovat paitsi taitavia vuorikiipeilijöitä myös liikemiehiä, jotka hankkivat elantonsa auttamalla harrastajakiipeilijöitä nousemaan Everestille. Teksasilaislääkäri Beck (Josh Brolin) ja kiipeilylle omistautunut postinkantaja (John Hawkes) kuuluvat pääosassa olevan Hallin retkikuntaan.
Jotkut ovat valittaneet elokuvan kovin miehistä näkökulmaa. Naiset saavat japanilaista naiskiipeilijää lukuun ottamatta jäädä perusleiriin tai kotiin itkemään. Minua tämä ei haitannut. En edes kiinnittänyt siihen huomiota. Lumimyrskyssä ja upeissa maisemissa oli niin paljon huimaa katsottavaa, että kaksituntinen vierähti aivan liian äkkiä.
Enemmän mietin näitä vuorikiipeilijöitä. Mikä ihme saa ihmisen vapaehtoisesti sellaisiin olosuhteisiin? Samoin perusleirissä vallinnut tungos mietitytti. Mutta elokuva oli upea. 



Maanantaina 18.1.2016

The Amazing Race ja Voice of Finland



Kevääseen mennään sitten Quanticoa, Amazing Racea ja Voice of Finlandia seuraten.

Taidan pitää reality-sarjoista eniten. Amazing Race on varmasti kaikkien ilmastonmuutoksesta huolestuneiden painajainen. Mutta minua kiehtoo se, miten kilpailijat joutuvat aivan ihmeellisiin tehtäviin kaukomailla. Niin kuin nyt viimeisessä he rakensivat Balilla temppeliin hedelmistä koostuvan uhrilahjan ja kauhoivat joen pohjasta hiekkaa saaviin.

Balin maisemat olivat myös niin upeita, että oikein kirpaisi sisällä: kunpa tuonne pääsisi kerran.


Michael Monroe, Tarja Turunen, Redrama ja Olli vakavina pohtimassa, kenet kannattaisi ottaa omaan tiimiin. Voice of Finlandin Tuomarit ovat kaikki niin karismaattisia ja erilaisia, että jo heidän seuraamisensa on tuo suurta hupia.

Espanjasta Suomeen muuttanut Juanma Draven lauloi Led Zeppelinin vuonna 1969 ensi kertaa esittämän Whole Lotta Loven niin upeasti, että Monroe hyppäsi tämän kaulaan.

"Kappale alkaa kitarariffillä, joka parin soittokerran jälkeen lyhenee puoleen ja se pysyy ensimmäisen säkeistön aikana samanlaisena. Basso tulee pian mukaan. Kertosäkeen alkaessa rummut tulevat mukaan. Kertosäkeessä toistetaan lausetta "Wanna whole lotta love?". Toisen kertosäkeen jälkeen basso hiljentyy ja rumpujen hi-hat soi tiuhaa tahtia. Taustalla Robert Plant kiljuu "love" Jimmy Pagen aaltomaisten, ampiasilta kuulostavien ääniefektien siivittämänä. Yhtäkkiä kappaleeseen tulee raskas heavy metal -poljenta, jossa basso ja rummut tuottavat samanaikaisella tahdilla tuhdin soundin. Välissä kuuluu kitarasooloilua. Tämän jälkeen kappale jatkuu alkuperäisellä kaavalla. Pian kertosäkeen jälkeen kappale loppuu häivytykseen." Lähde: Wikipedia


Salskea Ilari Hämäläinen taas lauloi Tarjan sydämeen, vaikka Monroe olisi myös halunnut tämän pitkätukan. Nämä kaksi laulajaa ovat nyt parhaiten jääneet mieleen. Vaikka ääni ratkaisee, kyllä ulkonäkö laulajalla tekee aivan hirveästi.


Kuvat on kaapattu suoraan televisioruudusta.

Loppiaisena 6.1.2016

Amerikkalaissarja Quantico (2015)


Ajattelin alkaa seuraamaan tätä FBI:n koulutuskeskukseen Quanticoon sijoittuvaa sarjaa. Päähenkilönä siinä on kaunis Alex Parrish, jota esittää Priyanka Chopra. Käsikirjoituksen on tehnyt Joshua Safran, mutta ohjaajia näyttää olevan joka jaksolla omansa.

Avausjakson perusteella kaikilla koulutettavilla on joku erikoinen piirre: homous, huivin käyttö (muslimi?), isän tappaminen, mormooni-lahkoon kuuluminen, jne.
Ja yksi koulutettavista ehdittiin on saada pois päiviltä. Kuka se olikaan, sitä en ihan varmasti osaa sanoa.

Hieman tuli tunne, että filmin leikkaaja on napsinut liian ronskisti kohtauksia. Jos ei koko ajan herkeämättä seuraa tapahtumia, putoaa nopeasti kärryiltä, ollaanko nyt koulutusvaiheessa vai 9 vuotta myöhemmin, kun Alex on jo syytettynä terrori-iskusta.



Amerikkalaisjännäreissä ilmeisesti täytyy aina olla myös hälytyssireenit soimassa ja autot kaahailemassa. Tämä hieman harmittaa, vaikka kuinka olisi kyseessä FBI. Päähenkilö voisi olla myös hieman vähemmän kaunis. Ei tunnu oikein uskottavalta, että kaunotar pomppi ketterästi pillifarkuissa ja korkokengissä pitkin kattoja, eikä kampaus tai meikit kärsi menosta lainkaan.

No, Amerikassa tämä ilmeisesti on mahdollista. Eläkkeellä nyt olisi aikaa katsella telkkaria, joten kai tämä puuro on nieltävä, kun historialliset pölyt eivät kiinnosta pahemmin.

Jouluaattona 24.12.2015

Pilvien syleilyssä


Maksamme pakkoveroa television katselusta, vaikka televisiosta tulee harvoin mitään, mikä kiinnostaisi. Joskus tulee tunne, että meille pakkosyötetään pölyisiä brittidraamoja ja dekkareita, surkeita amerikkalaissarjoja ja suomalaisten koomikkojen naaman virnistelyä. Onneksi toosan saa sentään kiinni tai onneksi voi katsella televisiosta myös dvd-elokuvia.

Haimme kirjastosta jouluksi pari videota. Toinen niistä sattui olemaan todellinen helmi: Jan Troellin ohjaama ruotsalaiselokuva Så vit som en snö. Suomeksi Pilvien syleilyssä. Elokuvan ruotsinkielinen nimi tulee laulusta: 

I skimrande bruddräkt så vit som en snö
står djurtämjarns dotter, en blomstrande mö.
Hon tvingats att giva en främling sin hand.
I morgon går färden till främmande land.

Tekstitys hävisi telkkarissamme alareunan alle, mutta onneksi osaamme kumpikin sen verran ruotsia, että elokuvasta saattoi nauttia ihan ruotsinkieltä kuuntelemalla. Elokuvan käsikirjoituksen on tehnyt Troell yhdessä Jacques Werupin kanssa.

Elokuva kertoo Ruotsin ensimmäisestä naislentäjästä ja laskuvarjohyppääjästä Elsa Andersonista. Elsa liimaa jo lapsena kaikille nukeilleen siivet, istuu mielellään korkealla puussa ja hyppelee sieltä alas. Isänsä kauhuksi hän pääsee 22 vuotiaana lentämisen pioneerin Enoch Thulinin lentokouluun ja myöhemmin lähtee jopa Berliiniin oppiakseen laskuvarjohyppäämistä.

"Maa kuuluu miehille, mutta taivas meille naisille", saksalainen naislaskuvarjohyppääjä, jonka kanssa Elsa kokee yhden rakkauden täyttämän yön, sanoo. Elsa esitetään ainakin tässä elokuvassa biseksuaalina. Hänen rakkaussuhteensa miehiin ovat intohimoisia ja raastavia.

Kaikki lentokoneet ovat juuri sen näköisiä kuin ne varmasti 1920-luvulla ovat olleet. Aivan en ymmärrä edestakaisin ratsastavia ratsujoukkoja. Ilmeisesti senaikuista armeijaa. Pääosassa näyttelee kaunis Amanda Ooms. Elokuva on hienosti ja suurella vaivalla toteutettu. Koko 2,5 tunniksi katsoja lumoutuu niin, että tuskin uskaltaa hengittää. Aihe on sitäkin kiinnostavampi, koska niin minä kuin miehenikin olemme harrastaneet laskuvarjohyppäämistä. Tarkkaan tulee seurattua, miten Elsa pakkaa laskuvarjoaan ja miten hurjalta senaikuinen laskuvarjopaketti Elsan selässä näyttää.

Elsan elämä ja tunteet ovat varmasti kaikille ilmailijoille tuttuja. Tavallinen elämä näyttää tylsältä. Eletään täysillä, eikä muilta aina liikene ymmärrystä. Miksi? Mitä hyötyä siitä on? Kauniin naisen kuoleminen niin nuorena tekee hiljaiseksi ja elokuvan jo loputtua on hetkeksi pysähdyttävä kuivaamaan kyyneleitä.

Lauantai 16.2.2013

Kesken jäänyt elämä




Tänään tuli yhden suosikkiohjaajani eli Lasse Hallströmin elokuva ”Kesken jäänyt elämä” TV5:ltä. En nähnyt elokuvaa aivan alusta, koska mieheni halusi katsoa ampumahiihtokilpailun. Elokuvan pääosassa on Robert Redford, joka minusta oli aikoinaan maailman komein mies. Hänen elokuvansa ”Parhaat vuotemme” (The Way We Were, 1973), jossa hän näytteli komeaa yliopistopoikaa/upseeria/herrasmiestä, johon kömpelö/ruma tyttö, Barbara Streisand, rakastui, oli aikoinaan minusta niin ihanan romanttinen elokuva, että olen nähnyt sen varmaan viisi kertaa.



Nyt tuli ensimmäiseksi mieleen, kuinka joku sanoi kerran, että hän on vanhennut yhdessä Heinemannin (poliisi saksalaisessa Kettu-sarjassa) kanssa. Minä olen tainnut vanhentua yhdessä Redfordin kanssa. Mutta mitäpä siitä. Hämmästyttävää, miten luontevasti Redford lypsi lehmää, korjasi rämää autoa, luontui amerikkalaiseen maalaismaisemaan ja ratsasti. Viimeistä kohtaa ei tietenkään enää hänen elokuvansa ”Hevoskuiskaaja” (The Horse Whisperer, 1998) jälkeen pitäisi lainkaan ihmetellä.




Itse elokuvan keskikohdassa oli elämä, joka oli jäädä elämättä ja jota ei suotaisi toisillekaan kaikessa omassa katkeruudessa. Tämän kaiken vertauskuvana oli sitten suuri karhu, joka oli raadellut talossa asuvan miehen invalidiksi ja joka oli sen vuoksi vangittu häkkiin ihmisten töllötettäväksi.




Ihan mielenkiintoinen leffa. Laitoinpa sen tänne nyt ylös, jotta ajan hammas ei kalua kaikkea pois mielestäni.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Itsenäisyyspäivänä 6.12.2011

Viisi parasta elokuvaa ja niiden ohjaajat

Luin Leena Lumin upeasta kirjablogista (anteeksi etten osaa linkittää hänen sivuilleen) hänen elokuvamieltymyksistään ja halusin kirjoittaa tänne pääasiassa itselleni muistoksi viidestä elokuvasta ja niiden viidestä ohjaajasta, jotka ovat vaikuttaneet minuun unohtumattomasti. Miten ollakaan huomaan ohjaajista neljän olevan eurooppalaisia, vaikka suurin osa elokuvista tulee varmasti yhä Amerikasta:
Ensimmäisenä haluan mainita ranskalaisen Luc Bessonin ja hänen upean elokuvansa Suuri sininen (Le Gran Bleu). Vuonna 1959 syntynyt Besson vietti lapsuutensa sukelluksenopettajina toimivien vanhempiensa kanssa Välimeren rannoilla ja unelmoi meribiologin ammatista. Sukellusonnettomuus sai hänet kuitenkin muuttamaan mielensä ja siirtymään elokuva-alalle.
Vuonna 1988 filmattu Suuri sininen perustuu osin sukellusennästysten tekijöihin nimeltään Jacques Mayol ja Enzo Maiorca. Näihin aikoihin katsoimme lasten kanssa myös ihastuneina Jacques Cousteaun dokumenttielokuvia. Ja Suuri sininen oli vaikuttava jatke niille. Sisälleni on yhä syöpyneenä se ääni, mikä kuului joka kerran, kun sukeltaja laskettiin veden pinnan alle.
Numero kahtena tulee saksalaisen ohjaajan Doris Dörrien elokuva Kukaan ei rakasta minua (Keiner liebt mich) vuodelta 1994. Tämä on meillä videonakin ja olen katsonut elokuvan pariin kolmeen kertaan.
Doris Dörrie on syntynyt 1955 Hannoverissa ja hänen ammateikseen mainitaan myös kirjailija ja tuottaja. Kuuluisin hän kuitenkin on varmasti aivan omanlaista huumoria sisältävistä elokuvistaan. ”Skurril” sanovat saksalaiset hänen elokuvistaan.  Elokuva kertoo kolmikymppisestä Fannystä, joka uskoo että ennemmin atomipommi osuu häneen kuin hän löytää itselleen miehen. Naapuristossa asuu henkimaailman juttuja harrastava tummaihoinen mies (näyttelijä Charles Huber, joka esittää rikoskomissaari Johnsonia TV-sarjassa Vanha kettu) , josta tulee Fannyn paras ystävä ja tukija miehen metsästyksessä. Tästä sukeutuu mitä hullunkurisin meno muoviverhoin peitetyssä, saneerattavassa kerrostalossa.

Kolmantena on Mark Watersin draamakomedia The House of Yes (Ei kieltoja) vuodelta 1997. Vuonna 1964 Ohiossa syntynyt Mark Waters onkin ainoa amerikkalainen ohjaaja tässä joukossa. Tässä elokuvassa Parker Posey esittää Jackie O:ta, Marty-nimisen opiskelijapojan juuri psykiatrisesta sairaalasta kotiutettua kaksoissisarta, joka näyttää ihailevan Jackie Kennedy Onassista normaaliuden ylittävällä tavalla. Marty tuo kotiinsa Kiitospäiväksi tyttöystävänsä, vaatimattomista oloista kotoisin olevan tavallisen tytön. Kaiken hulluuden ja huumorin takana piilee kuitenkin järkyttävä tragedia.

Neljäntenä on vuonna 1956 syntynyt tanskalainen Lars von Trier ja hänen elokuvansa Breaking the Waves (1996). Tässä Cannesin elokuvajuhlilla palkitussa elokuvassa Bessin pääosaa esittää Emily Watson. Bess on mielenterveyspotilas, kilttiäkin kiltimpi tyttö, joka menee muiden paheksunnasta huolimatta naimisiin öljynporauslautalla töissä olevan Janin kanssa. Elokuvan sanoma Bessin hyvyydestä tulee lopussa ehkä liiankin korostetusti ja uskonnollisella paatoksella esitetyksi, mutta itse elokuva on vahvaväritteinen, uskottavan traaginen ja myös hyvin eroottinen.

Viidentenä on vuonna 1946 syntynyt ruotsalainen Lasse Hallström ja hänen 1993 ohjaamansa elokuvansa Gilbert Grape. Gilbert Grape (Johnny Depp) asuu kehitysvammaisen pikkuveljensä (Leonardo di Caprio), kahden sisarensa ja ylipainoisen äitinsä kanssa pienessä Endora-nimisessä kylässä. Tämä vähäeleinen, mutta sykähdyttävä elokuva on varmasti niin tunnettu, ettei sen juonta tarvitse kertoa. Johnny Depp on yksi suosikkinäyttelijöistäni. Tämä on minusta hänen paras elokuvansa.

Lasse Hallström aloitti uransa tekemällä Abballe musiikkivideoita, minkä jälkeen on seurannut joukko hyviä elokuvia, esim. Laivauutisia ja Pieni suklaapuoti.
Näin kun jälkeenpäin katson tuota listaani, en voi muuta kuin sanoa, että jonkinlainen poikkeavuus normaaliudesta ja siihen sekoittuva huumori ja dramatiikka kiehtovat minua kai eniten. Pidän kyllä romantiikasta (Sumujen silta, Päivien kimallus, Parhaat vuotemme ovat kaikki kyynelihdyttävän ihania elokuvia), mutta nuo viisi ovat jääneet mieleeni juuri tuosta erilaisuuden ja ihmisen haavoittavuuden esittämisestä loistavalla tavalla.


Sunnuntai 4.12.2011


This is a story of a man, who had everything, but found something more. Henry on huippuälykäs ja piinkova ja menestynyt lakimies, jolle tärkeintä on oikeusjuttujen voitto, vaikka se tapahtuisi vähempiosaisten kustannuksella. Kun pikkurikollinen ampuu luodin hänen päähänsä, elämä muuttuu ei nyt ihan totaalisesti, mutta ratkaisevalla tavalla kuitenkin.

Eilen täällä meidän saarella myrskysi taas ja mereltä puhaltava tuuli sai ilmeisesti aikaan sen, ettei televisio pystynyt vastaanottamaan yhtään signaalia. Ehkä se oli luoti meidän puutuneisiin televisiopäihimme. Kaivoimme nimittäin sitten tämän kauan sitten ostetun videon esiin. Aikaisemmin karsastin sitä sen imelän (suuteleminen on imelää ?) kannen vuoksi, emmekä koskaan avanneet sitä edes pakkauksesta.

Tämä Mike Nicholsin ohjaama ja Harrison Fordin erinomaisesti näyttelemä filmi osoittautui kuitenkin ihan kelpotavaraksi. Elokuvan sanoman voisi kiteyttää kai näin: tärkeintä ei ole huippuälykkyys ja menestys, vaan oma perhe, toisten huomioon ottaminen ja oikeudenmukaisuus. Riipaisevin kohtaus nähdään, kun aivoihin vaurioitunut Henry sattuu pröystäilevissä juhlissa kuulemaan, miten vanhat ystävät ja työtoverit naureskelevat sille, miten huippuälykkäästä tuli vajaaälyinen.




Sunnuntai 13.11.2011


TV5:ltä tuli sunnuntai-iltana tämä Ralf Hüttnerin vuonna 2010 ohjaama elokuva tourette-oireyhtymästä kärsivästä nuoresta miehestä Vincentistä (Florian David Fitz), joka hoitolaitoksessa tutustuu anoreksiasta kärsivään Marieen (Karoline Herfurth) ja pakkoneuroosista kärsivään Alexanderiin (Johannes Allmayer).
Elokuvan nimi on "Vincent will meer", jolloin ilmeisesti tuo "meer" viittaa sekä mereen että myös samalla tavoin lausuttavaan "enemmän"-sanaan (=mehr).

Eksyin kanavalle vahingossa siinä vaiheessa, kun Vincent pakenee kirkosta äitinsä hautajaisista kouristellen ja nykien ja kirosanoja huutaen. Jäin tyrmistyneenä katsomaan, mistä ihmeen pelleilystä on kyse. Mutta elokuvan edetessä ja syyn selvitessä, tempauduimme hymyssä suin mieheni kanssa katsomaan elokuvaa, jonka tapahtumat sijoittuvat vielä osaksi mieheni kotiseudulle.
Elokuva oli hauska, maisemat upeita ja näyttelijät hyviä rooleissaan, vaikka välillä mentiin tosi vakavissa merkeissä kolmikon lähtiessä Italian rannikkoa kohden hoitokodin johtajan autolla ja Marien melkein kuollessa. Elokuva on saanut sekä kritiikkiä että myös palkintoja osakseen. Minusta erilaisuuden hyväksyntä ja ystävyyden merkitys oli elokuvassa hyvin saaatu esille. Vaikka niin rivouksia huutavalle Vincentille kuin bakteerikammosta kärsivälle Alexanderille tai ruokaa karttavalle Marielle ei voi muuta välillä kuin nauraa, siinä ei ole mitään pahantahtoista, vaan jollain lailla huojentavaa naurua siitä, miten hulluja me kaikki olemme. No ainakin minulle tuli sellainen olo, että voisin hyvinkin liittyä neljänneksi omine omituisine tapoineni.

Isänpäivä 13.11.2011

Näin isän päivän kunniaksi kerron elokuvasta, josta mieheni ja kahden lapsen isä ja yhden lapsen opa tykkäsi, koska isä lopuksi osoittautui sankariksi.

Tässä kuvassa näkyvässä kohdassa isä vielä kyllä kyräilee taka-alalla, kun Meryl Streepin esittämä sankari-äiti haluaa seikkailla poikansa kanssa kuten hän itse oli seikkaillut oman isänsä kanssa. Kyseessä on tietenkin Curtis Hansonin vuonna 1994 ohjaama Villi joki (The River Wild ), joka on kuvattu jylhällä ja kauniilla joella nimeltä Kootenay River  .

Elokuva tuli juuri sopivasti viime perjantaina kolmoselta, kun olin täällä valitellut, että äitien pitää kaikissa seikkailuelokuvissa olla kuolleita, muuten ei mitään hauskaa ole. No, Curtis Hanson on onnistunut luomaan elokuvan, jossa eräoppaana toiminut äiti saa näyttää, että nainen voi olla täydellinen lippalakki päässäänkin ja ilman meikkejä ja hienoja vaatteita. Minä tietysti tykkäsin tällaisesta naishahmosta aivan valtavasti. Reipas ja rohkea äiti halusi välittää pojalleenkin ulkoilmaelämän ihanuuden, kun isä nyhräsi vain työprojektiensa parissa.

Lopulta kuitenkin isäkin pääsi näyttämään rohkeutensa ja pelasti perheensä pahasta pulasta yhdessä perheen ihanan koiran kanssa. Nykyisenä avioerojen kulta-aikana teki hyvää nähdä perhe, jota vaikeudet eivät erottaneet vaan yhdistivät entistä tiukemmin yhteen.

Hieman ihmetytti, miksi tämä jännittävä ja hyvin tehty elokuva oli pantu alkamaan vasta puolilta öin. Ihmisten murhaaminen ja pyssyjen paukuttelu ja autoilla kaahailu ei ilmeisesti ole niin kauheaa kuin äiti, joka heittää esiliinan nurkkaan ja lähtee soutelemaan villiä jokea alas. Tästähän lapsoset saattavat saada valtavia traumoja.

Itselle tuli hinku saada tällaisia elokuvia lisää. Miten olisi elokuva naisesta, joka olisi ammatiltaan hitsaaja?

Vuonna 1945 syntynyt sympaattisen näköinen ohjaaja Curtis Hanson on tehnyt toisenkin elokuvan, joka mielestäni on valtavan hyvä: vuonna 1992 Käsi joka kehtoa keinuttaa (The Hand That Rocks the Cradle). Tämä toinen elokuva vaikutti aikoinaan niin voimakkaasti minuun, että en enää pystynyt kuuntelemaan tuulikantaleen ääntä.


Maanantai 7.11.2011


Pakko vielä taas kehua Tanssii tähtiä ohjelmaa. Niin kaunista. Tällä kertaa Satu Ruotsalainen näytti aivan Lumikuningattarelta Sami Heleniuksen käsivarsilla. Miten entinen huippu-urheilija pystyykään muuttumaan jumalaisen kauniiksi naiseksi ja tanssimaan henkeäsalpaavan kauniisti valssia?

Aivan niin kuin Jorma Uotinen sanoi: "Mitä ihminen ei pysty ilmaisemaan sanoilla tai musiikilla, hän voi ilmaista tanssimalla!" Käsittämätöntä, miten kaunis musiikki ja sen vietäväksi antautuvat ihmiset pystyvät nostattamaan kyyneleet toisten ihmisten silmiin!

Ohjelman maailma: musiikki, taitava Sami Pitkämäen orkesteri, upeaääniset solistit Sami Pitkämäki ja Johanna Försti, asiantuntevat ja karismaattiset tanssituomarit (Jukka Haapala, Jorma Uotinen, Helena Ahti-Hallberg), suloinen Anna Abreu, niin yleisössä kuin tanssilattialla olevat julkkiksetkin, tyylikkäät tanssinopettajat ja kilpatanssijat sekä sanavalmiit ja aina myötätuntoiset juontajat... kaikki tuo on jotain niin ihanaa, että tuntuu vaikealta odottaa taas kokonainen viikko seuraavaa kertaa.

Sunnuntai 6.11.2011

Olen ollut flunssan kourissa ja viettänyt aikaa paljon vilttien alla kuumaa juoden ja telkkaria katsellen.


"Mustakarhu Benin pako vuoristossa" (Gentle Ben) sisältää kaikki tällaisen lapsille tarkoitetun hellyttävän tarinan siemenet: on upeat maisemat, lennetään lenskarilla, on intiaani karhulegendoineen, komea sukulaismies, joka toimii riistanvalvojana ja kaunis ja kiltti nainen ja tietenkin pahikset ja se eläin!

Miksi muuten näissä lasten seikkailuelokuvissa täytyy äidin aina olla kuollut tai muuten vain poissa? Vastaako se jotain joka pojan salaista haavetta? Tässä elokuvassa isäkin oli oletettavasti kuollut. Sillä tietysti saadaan sopiva juoni elokuvaan. Poika on yksin ja suruissaan, vaikka elokuvassa se tuleekin hyvin hatarasti esiin.

Olen aina ollut suuri Disney-elokuvien ja tällaisten eläinelokuvien ystävä, mutta tämä elokuva ei ihan kolahtanut. Juuri nyt kun täälläpäin ollaan huolissaan peuroja raatelevista susista ja ovelle tulevista karhuista ja lasten koulumatkoista, ei oikein tunnu uskottavalta, että lapsi noin vain ystävystyy villin karhun kanssa ja alkaa kommunikoimaan sen kanssa, vaikka siihen yritetäänkin tyrkyttää jotain intiaanien uskomusta karhuista.

Lisäksi kun minulla on ollut monien sattumuksien summana ajokoira ja tiedän miten lutunen se on (se ei ollut metsästyskäytössä), en tykkää siitä, että ajokoirat esitetään aina louskattavina hirviöinä, jotka tässäkin elokuvassa olivat sitten tappaneet lampaat eikä se ressukka kiltti karhu. Ajokoirat ajavat vain sitä yhtä ja ainoaa riistaa, johon ne ovat "leimautuneet" sukupolvien ajan. Näin minulla ainakin on käsitys ja kokemus myös omasta edesmenneestä jäniskoirasta, joka ei metsässä liikuttaessa tosiaan reagoinut muuhun kuin jäniksen hajuun.

Katsoin elokuvan ihan loppuun, kun samalla söin ja join kahvit, mutta jäi sellainen tunne, että ei, ei tämä nyt ihan oikein mennyt, vaikka kysymyksessä olisi kuinka ollut harvinaisen hellätunteinen karhu. Lisäksi haluaisin ehdottomasti nähdä elokuvan, missä rohkea ja ihana äiti seikkailee lastensa ja kaikenlaisten karvaturrien kanssa. Sellaistahan se enemmän taitaa oikeassa elämässä olla.

Toisena elokuvana katsoin Vittorio de Sican "Polkupyörävarkaan":

Tässä vuonna 1948 valmistuneessa elokuvassa Rooma näyttää tosi ankealta ja harmaalta. Vettäkin sataa taivaan täydeltä. Polkupyöriä vilisee katukuvassa kun miehet kiirehtivät töihinsä. Elokuvan juoni lähtee liikkeelle siitä, että työttömän ja viimein töitä saaneen ja köyhän perheellisen miehen polkupyörä varastetaan.

Pidin elokuvasta, mutta en ehkä laskisi sitä kuitenkaan suosikikseni.

Lauantai 5.11.2011



Tässä elokuvassa musiikki, värit, henkilöhahmot, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Premium-versio länkkäristä.


Keskiviikko 3.11.2011

Light My Fire

Ihan turha tehdä listoja siitä, mitä aikoo katsoa, kun ei kuitenkaan tule niitä katsoneeksi. Minun piti tiistaina katsoa Marwinin tyttäret, mutta sen sijaan nauliuduin katsomaan samaan aikaan TV5:ltä tulevaa elokuvaa Doorseista.
The Doors yhtye oli kova sana 1960-luvulla. Se yhdisteli bluesvaikutteista raskasta rockia rauhalliseen psykedeeliseen musiikkiin. Minuun tuo musiikki upposi 14-vuotiaana kuin kuuma veitsi voihin. Kuuntelimme yhdessä parhaan ystäväni kanssa "Light My Firea" yhä uudelleen ja uudelleen ja tunsimme nuoruuden tulen sisällämme! :)

Tämä Oliver Stonen ohjaama elokuva ei ollut kovinkaan hyvä. Eniten minua hämmästytti siinä, että Jim Morrisonia esittävä Val Kilmer näytti nuorena aivan omalta mieheltäni nuorena, vaikka mieheni ei kyllä näytä Jim Morrisonilta eikä myöskään Val Kilmeriltä vanhana. Kaiken kaikkiaan elokuva palautti minut hetkeksi 60-luvulle, jolloin oltiin uhmakkaita ja kapinallisia niin kuin ei nuoret koskaan sen jälkeen ole onneksi olleet.




Maanantai 31.10.2011

Itkee ja nauraa tähtien kanssa
Huomasin eräässä blogissa olleen "varoituksen" Elefanttimiehen satuttavuudesta, jos itsekin tuntee itsessään olevan elefantti-piirteitä. Jätin siis suosiolla tuon elokuvan katsomatta. En jaksanut myöskään katsoa "Perhosta lasinkuvun alla" loppuun asti. Minun nukkuunmenoaikani kun ajoittuu tuohon yhdeksän kieppeille ja sen jälkeen joudun taistelemaan pysyäkseni hereillä.
Sen sijan nautin taas täysin sydämin Tanssi tähtien kanssa -ohjelmasta. Olen muodostanut jopa jonkinlaisen rakkaussuhteen kaikkiin tanssijoihin ja jännään ihan kaikkien puolesta ja iloitsen kyyneliin asti jokaisen menestyksestä. Tämä varmasti on ohjelman tekijöiden suunniteltua formaattia, mutta viis siitä. On ihana tunteilla ja on ihana katsoa kauniita ihmisiä ja kauniita pukuja ja kaunista tanssia ja unohtaa oma sisäinen/ulkoinen elefanttinsa.
Kuvassa Jani Toivola ja Jutta Helenius, jotka ovat kerta kaikkisen upea pari. Toinen ihana pari on Jarppi Leppälä ja Ansku Bergström.

Sunnuntai 2.10.2011


Pitkästä aikaa olen taas kyynelehtinyt elokuvaa katsoessa. Ankeista oloista lähtöisin olevan ihmisen toteuttaessa viimein monien vastoinkäymisten jälkeen unelmansa, ei voi muuta kuin itkeä.

Tämä Joe Johnstonin vuonna 1999 ohjaama elokuva Lokakuun taivas (Octobre sky) perustuu elokuvan päähenkilön Homer Hickmanin itse kirjoittamaan kirjaan Rocket boys ja hänen omaan elämäänsä.

Homer Hickman asui lapsuutensa ja nuoruutensa ankealla kaivosseudulla. Hänen isänsä oli kaivoksen tiukka esimies. Homerin elämä muuttui täysin, kun hän näki Neuvostoliiton avaruuteen laukaiseman sputnikin kiitävän tähtitaivaalla. Siitä hetkestä lähtien hän halusi vain rakentaa raketteja.

Muistan itsekin nuo avaruustekniikan alkuajat, jolloin seistä tollotimme tuijottaen tähtitaivaalle ja tunsimme valtavaa riemua nähdessämme valopilkun liikkuvan jossain hirveissä korkeuksissa.

Elokuva kosketti tunnetasolla valtavasti. Kesken kaiken mieleeni tuli, että en itse ole toteuttanut haaveitani, vaan olen jämähtänyt tähän pieneen rivitaloasuntoon ainoana ilonani pikkilintujen ruokkiminen. Unelmat, unelmat, voi niitä kohti pitäisi pyrkiä sinnikkäämmin, kuten Homer Hickman.

Elokuva perustuu siis tosi tapahtumiin ja Homer Hickman on yhä elossa USA:ssa. Hänen unelmansa toteutui ja hän päätyi insinööriksi NASA:lle ja kouluttamaan astronautteja. Hänen isänsä, joka ei pystynyt ymmärtämään muuta kuin työnteon kaivoksella, kuoli hiilipölyyn.




Keskiviikko 3.8.2011


 Elokuva: Tyttö ja villihanhet
Katsoimme illan ratoksi tämän joskus aikoja sitten ostamani DVD:n. Tässä Carroll Ballardin ohjaamassa elokuvassahan tyttö löytää kanadanhanhien hylätyn pesän ja vie siinä olevat munat kotiinsa. Aikanaan kuoriutuvat poikaset leimautuvat tyttöön ja seuraavat tätä kaikkialle. Myöhemmin keksijäisä ja innokas lentoonlähtijä opettaa hanhet seuraamaan kevytlentokonetta.

Melkein kyyneleet nousevat silmiin, kun hanhet viimein kaartavat taivaalle. Elokuvassa on ihaninta juuri seurata hanhien ihmeellistä käyttäytymistä. Ja kaikki on vielä joskus kuulemma oikeasti tapahtunut. Ja tapahtuuhan kaikki oikeasti tässä elokuvassakin vai ovatko lentokohtaukset trikkikuvia? Itse näyttelijät raivostuttavat välillä vauhkoontumisessaan ja huutamisessaan, mutta kaipa sitä itsekin vauhkoontuisi jos pihalla kaakattaisi ja kakkaisi 16 kanadanhanhea.

Haikeutta tuo myös elokuvan tunnelma: isä, isän naisystävä, tyttö, ja isän kaksi miesystävää näyttävät elävän kiireettömässä maalaisidyllissä, missä ei työtä tehdä muuta kuin mitä nyt pajassa nakutetaan peltisiä juttuja. Muuten hullutellaan lentokokeilujen kanssa tai istutaan jokivarressa soittamassa kitaraa. Eikö tämä juuri ollutkin sitä elämää, mitä minäkin olen kaivannut?

Todella ihana elokuva katsoa yhdessä lasten kanssa. Jos pitäisi tähtiä antaa, niin ****** (six points). Kuvat olen ottanut kameralla televisioruudusta.


Sunnuntai 3.7.2011

(Kuva YLEn kuvapalvelu)

Suosikkisarjani on viime aikoina ollut tämä Bella Block, hampurilainen rikospoliisi, joka viehättää sillä, ettei ole nuori ja siloposkinen kaunotar. Tällainen tavallisen naisen näköisen naisen esiintyminen tuo ihmeesti eloa ja kiinnostavuutta tarinaan.

Ehkä meidän ei toivottaisi katsovan muuta kuin nuoria kaunottaria (ja vanhoja plösöjä ukkoja heidän seurassaan), koska Bella Blockin katsomiseen tarvitaan salapoliisin aivoja. Joskus se jätetän noin vain ilman sen kummempaa ilmoitusta pois (koska hallitus taas pälättää jotain veroista) tai sitten se jätetään pois Turun Sanomien ohjelmasivulta. Mutta valppaana katsojana en mennyt retkuun, vaan avasin telkkarin ihan oikeaan aikaan.

Bella Block (Hannelore Hoger) ja hänen professori-avomiehensä Simon Abendroth (Rudolf Kowalski) ovat viehättävä pari eikä filmissä kaihdeta arkojakaan aiheita (Bellan isä on sodan jälkeen ollut vankileirillä Siperiassa, kuten niin monen muunkin saksalaisen isä). Bella juo myös kernaasti ihan huppeliin asti ja kulkee runttuisessa takissa kuin Columbo aikoinaan. Siis ei mikään miesten mieleinen herkkupeppu. Ja ihanaa, ettei sarjassa vierailla strippariklubeissa tai näytetä muutenkaan nuorten naisten tissejä niin kuin niin monessa muussa saksalaisessa sarjassa.

Siis tästä varmaan jo huomaa, että vanhempi naisihminenhän se tässä purputtaa. Mutta suuri kiitos YLE2:lle tästä sielukkaasta (en keksi parempaakaan sanaa) sarjasta.

Grey Gardens





Eilen tiistaina tuli kaksikin hyvää elokuvaa. Tämä ensimmäinen Grey Gardens - harmaan kartanon naiset oli todella alakuloinen ja sai kauhulla ajattelemaan vanhenemista ja yksin jäämistä, kaiken lahoamista, aikaa jolloin ei jaksaisi muuta tehdä kuin maata sängyssä. Jessica Lange (äiti Edith) ei kuulu suosikkinäyttelijöihini. Lisäksi sydänpohjaani kouraisi, kun huomasin, miten paljon hän vanhana harmaatukkaisena naisena muistutti äitiäni hänen viimeisinä elinvuosinaan. Jopa imelän persikanvärinen chenille-aamutakki vaikutti kauhistuttavan tutulta.

Entä sitten rappioutunut vanha kartano ja villiintynyt puutarha? Mieleltään järkkynyt tytär?

Miten elokuva herättääkään tällaisia tunteita? Kiellettyjä, torjuttuja? Onko se hyvä? Pitääkö meidän ajatella elämän harmaata puolta? Onko se syvällistä? Onko arki syvällistä? Tällaisia kysymyksiä elokuva herätti minussa.

Illan toinen leffa oli taas sitten varmasti joidenkin mielestä pelkkää äksöniä, turhuutta, typeryyttä. Vai? Aristelen sanoessani, että rakastan tätä leffaa ja katsoin sen nyt jo kolmannen kerran.

Kyseessä on Kathryn Bigelowin ohjaama Myrskyn ratsastajat (Point Break, 1991).

 Pidän jo sen kaikista näyttelijöistä ja heidän esittämistään hahmoista: Keanu Reeves poliisina, Patrick Swayze surffarina.
 Lisäksi naispääosan esittäjä ei ole tavallinen pitkäkutrinen meikattu kaunotar, vaan reipas ja urheilullinen tyttö. Siis harvinaisuus Hollywood-maailmassa. Myös Pappasta (vanhempi FBI-mies) esittävä näyttelijä vetää roolinsa sympaattisesti.
Filmin parissa unohtaa ihanasti olevansa vanha, köyhä mummo. Ajatukset liitävät komeiden surffausaaltojen, norjien nuorten, huimien hyppyjen, menon ja melskeen mukana hetkeksi sellaisiin sfääreihin että oksat pois. Musiikki ja elokuvan leikkaus ovat napakkaa ja mahtipontistakin.

En ole action-elokuvien ystävä. Sammutan television aina siinä vaiheessa, kun autoilla kaahaus tai pyssyjen räiskyttely alkaa. Sotaelokuvien taistelukohtauksia en ymmärrä lainkaan. Mutta mielestäni tässä leffassa ollaan onnistuttu antamaan katsojalle hetken lepoa harmaudesta. On lupa hengästyä.

Kathryn Bigelow, syntynyt 1951, sai paljon kiitosta tästä kahden tai oikeastaan kolmen erilaisen ihmisen ystävyydestä kertovasta elokuvasta. Bigelow oli vuosina 1989 - 1991 naimisissa elokuvaohjaaja James Cameronin kanssa, joka oli myös avustavana ohjaajana tässä elokuvassa. Kuva http://www.moviereporter.de/