Kirjalaari

Tiistaina 20.6.2017



Kesälukemisia olen minäkin varannut kuten moni muu. Katja Kallion Yön kantajaa olen jo kärsimättömänä hieman aloittanut. Se kertoo Seilin saarelle joutuneesta naisesta, joka on seikkaillut kuumailmapallolla Pariisia myöten. Kutkuttavan tuntuinen tarina.
Finlandia-palkinnon voittanutta Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista luin jo pitkän matkaa, mutta lopun aion nautiskella myöhemmin kesällä kaikessa rauhassa.
Sitten on tämä Bea Uusman Naparetki, jonka alkulehteä lukiessani jouduin valtavan kiihkon valtaan ja olisin mieluiten heti lähtenyt naparetkelle:



Kirjavalinnoistani käy varmaan aika selväksi, mikä minua kiinnostaa. Kyllä, kuumailmapallot ja kaikki seikkailut. Poikkeus on tietysti tuo Viikilän kirja, jonka ostin melkein vain siksi, että se tuntui miellyttävän erilaiselta käteen. Silittelin sitä kaupassa, eikä se jättänyt rauhaan, ennen kuin olin napannut sen ostoskoriin.

Kustantajat hoi, oletteko jo tajunneet sen, että joku ostaa kirjoja sen perusteella, miten mukavan karheilta niiden kannet tuntuvat käteen ja miltä sivut tuoksuvat? Tässä olisi oiva rako houkutella ihmisiä netistä kirjojen pariin. Kaikilla aisteilla ostavat katsovat kirjojen kansikuvia, haistelevat kirjojen painotuoretta tuoksua, hyväilevät kirjoja. Lukeminen tulee sitten jossain vaiheessa.


Lauantaina 25.3.2017



Huomasin kirjastossa tämän korealaissyntyisen Chang-rae Leen kirjoittaman kirjan "Ilmassa". Entisenä ilmailunharrastajana sieppasin oitis mukaan.

Kirjasta jäi hyvä maku, niin etten pystynyt aloittamaan toista kirjaa (Clare Mackintosh, Annoin sinun mennä), jonka olin erikseen tilannut ja jonka eilen pyöräilin hakemaan kyläkoulun yhteydessä olevasta pienestä kirjastosta.

Kolmivuotiaasta asti Yhdysvalloissa asunut Lee kertoo kuusikymppisestä miehestä Jerrystä, joka ostaa lentokoneen ja ajattelee sen olevan sitä, mitä hän on kaivannut. Kirjan alussa Jerryn vanha isä on hoitokodissa, kirjan lopussa hän asuu Jerryn luona. Tähän väliin mahtuu paljon kaikenlaista, oikeastaan hyvin arkista, ja juuri siksi niin ihmeellistä: Jerryn mielenterveytensä menettänyt vaimo on kuollut, tytär on raskaana ja sairastaa syöpää, poika elää vaimonsa kanssa yli varojensa... on Rita, joka on jättänyt Jerryn, mutta palaa jälleen kuvioihin.

"Loistava tyyli..." kehutaan takakannessa. Kyllä. Ei voinut jättää kesken. Kirjan on suomentanut Kristina Rikman.

Sunnuntaina 27.11.2016



Olin kirjastossa etsimässä erästä minulle suositeltua teosta, kun huomasin poistettujen kirjojen kottikärryissä tämän Bruce Chatwinin kirjan Posliiniparoni. Sieppasin sen mukaani sen enempää ajattelematta.

Kirja on mielenkiintoinen, joskin raskaslukuinen tiheästi esiintyvine asiatietoineen, joista montaa kohtaa kiinnostaisi tutkia lähemminkin. Kirja kertoo Meissenin posliinia keräävästä Kaspar Utzista, joka asuu kylmän sodan aikaan Prahassa.
Heti alussa kertomus lähtee lukijalta monenlaista tietoa tarvittavaan kiitoon, kuten tässä kohdassa, missä kertoja matkustaa Prahaan vuotta ennen kuin Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät Tsekkoslovakiaan saatuaan tehtävääkseen kirjoittaa keisari Rudolf II:n keräilyvimmasta:

"Ambrasin kokoelma, jossa on Cellinin suolakuppi ja Montezuman kvesaalinsulkapäähine, oli säilynyt koskemattomana 1500-luvulta 1800-luvulle, jolloin keisarilliset virkamiehet kapinallislauman pelossa siirsivät sen upeimmat kalleudet Wieniin. Rudolfin aarteet - hänen alruunsa, hänen basiliskinsa, hänen besoaarikivensä, hänen yksisarvisen sarvesta tehdyn pikarinsa, hänen kultakoristeisen coco-de-merinsä, hänen alkoholiin säilötty homunculuksensa, hänen Nooan arkin naulansa ja pullollinen sitä tomua josta Jumala loi Aadamin - olivat jo aikaa kadonneet Prahasta."

Kertoja saa neuvon mennä Prahassa Utzin luokse, sillä "Utz on meidän aikamme Rudolf".

Nuorena Utz laiminlöi koulunkäyntiään, mutta opiskeli posliinivalmistuksen historiaa ja vietti tuntikausia Dresdenin museoissa tutkimassa posliinikokoelmia aina siinä määrin, että perheen lääkäri nimitti sitä kieroutumaksi.  

Toisen maailmansodan alkaessa hän siirsi kolmekymmentäseitsemän laatikollista posliinia heidän Dresden-kodistaan Ceske Krízoveen. Saksalaisten hävittyä sodan Utz onnistui kiistämään Saksan-passinsa ja saamaan Tsekkoslovakian kansalaisuuden.

"... hän oli ostanut pienen maailmankartaston, ja sitä selaillessa hän yritti kuvitella, missä maassa hän mieluiten asuisi. Tai pikemminkin missä maassa hän olisi vähiten onneton. Sveitsi? Italia? Ranska? Kolme mahdollisuutta. Mikään niistä ei houkutellut. Saksa? Ei ikinä. Välirikko oli ollut lopullinen. Englanti? Ei Dresdenin pommituksen jälkeen. Yhdysvallat? Mahdotonta..."

Toukokuussa 1940 syntynyt Bruce Chatwin oli englantilainen matkakirjailija, toimittaja ja kuvataiteen asiantuntija. Hän toimi impressionismin asiantuntijana, kirjoitti Sunday Timesiin kuvataiteista ja opiskeli sen jälkeen kaksi vuotta arkeologiaa ja matkusteli paljon ympäri maailmaa. Kriitikot moittivat Chatwinia tämän kuvaamien kulttuurien puutteellisesta tuntemuksesta, epätarkkuudesta ja vapaasti keksityistä asioista. Toisaalta hän on ylistetty lakonisesta tyylistä ja lukijat ovat nauttineet vieraalta vaikuttavien ympäristöjen kuvauksista ja hänen paimentolaiskulttuurin ihannoinnista. Hän itse piti itseään nomadina.

Chatwin kuoli AIDSiin tammikuussa 1989.

Posliiniparonissa hän kertoo posliinin valmistuksesta, omituisesta Utzista ja tämän kodinhoitajasta Martasta, jonka kanssa Utz myöhemmin menee naimisiin.
Kirjan kertoja on matkannut Prahaan ja lähtee etsimään Utzin kuoleman jälkeen jäänyttä posliinikokoelmaa. Hänen seuraansa liittyy myös tohtori Orlík, joka kerää huonekärpäsiä:

"...hän kertoi senhetkisestä hankkeestaan, joka oli tutkimus siitä miten huonekärpänen (musca domestica) oli maalattu 1600-luvun hollantilaisissa ja flaamilaisissa asetelmissa. Minun tehtäväni tässä yrityksessä oli tutkia kaikki Bosschaertin, van Huysumin ja van Kesselin maalauksista otetut valokuvat ja tarkistaa, oliko niissä kärpäsiä..."

Tässä kohdin alkaa hymyilyttää, vaikka Chatwin jatkaa kertomusta syvällä vakavuudella. Kirja on kiehtova, ja siitä jäi sellainen tunne, että haluaisi käydä vielä kaikki kohdat uudelleen läpi ja etsiä niihin liittyvät faktat netistä.


Tämä selostukseni on sekava, koska tämä sinällään ohut kirja jäi sekavana tietojättinä mieleeni. Kirjan esittelyssä sanotaan, että kirja avaa mielenkiintoisia näkymiä posliininkeräilyn historiaan, keräilyhimon filosofiaan ja siinä ohessa juutalaisten golem-tarustoon ja Tsekkoslovakian sodan jälkeisiin vaiheisiin. (Miksiköhän kirjastossa oli katsottu, että se saattoi poistaa hyllyistä?) Keräsin parilta sivulta kaikki kohdat, joista en tiennyt oikeastaan yhtään mitään ja halusin tietää enemmän:


Vuonna 1968 Tsekkoslovakian miehitys

Rudolf II, Böömin kuningas vuosina 1575 – 1608.
Giuseppe Arcimboldo maalasi hänestä puistattavan muotokuvan vihanneksina
kuriositeettikabinetti = renessanssiajalla 1500-luvulla syntyneet kuriositeettikabinetit olivat mikrokosmoksia, jotka pyrkivät esittämään kokonaiskuvan maailmasta


Benvenuto Cellini = 1500-luvulla elänyt italialainen kultaseppä, kuvanveistäjä ja taidemaalari. Kuuluisin teos on Ranskan kuninkaalle suunniteltu suola-astia


kvesaali = sademetsissä elävä lintu
Hradčany = Prahan linnan alue, Tsekin kuninkaiden valtaistuin

kabbala = kabbala on juutalainen esoteerinen oppi, jonka mukaan vihityillä on tieto siitä mitä uskonnossa todellisuudessa opetetaan. Kabbalan harjoittajat uskovat saavansa salattua tietoa tai keinoja päästä paratiisiin ohi erilaisten vartijoiden ja ovien. Kabbala tulee heprealaisesta sanasta kibl, joka merkitsee antaa eli jättää tietona, niin että kabbala sanatarkasti merkitsee perintötietoa, traditiota, joka kulkee suusta korvaan salaisena tietona.


alruuna = kasvi. Kasvista valmistetun amuletin uskottiin suojaavan kantajaansa pahoilta hengiltä ja takaavan lähes täyden haavoittumattomuuden. Alruunalla sanottiin olevan käyttöä myös kaikenlaisessa parantamisessa, lemmennostatuksessa, hedelmällisyyden ja synnytyksen helpottamisessa, ja auttoi kasvi rauhallisen unen saamiseenkin. Tarinoiden mukaan alruunaa kasvoi hirsipuiden läheisyydessä, koska se syntyi hirtettyjen miesten siemennesteestä. Ravintonaan se käytti teloitettujen verta. Kerrottiin, että kasvi huutaa maasta irrotettaessa niin kovaa, että edes mehiläisvahaiset korvatulpat eivät voineet suojata kuuroutumiselta. Myös Harry Potterissa


basiliski = kukon ja liskon sekoitus, taruolento. Myös Harry Potterissa


besoaarikivi = Sisäisiä myrkytyksiä vastaan Maimonides (juutalainen lääkäri 1134 – 1204) suositteli teriakkia, alrunan (mandragoran) ja muiden yrttien juuria sekä besoaarikiviä (latin. bezoar, persian sanasta padzahr, myrkynkarkottaja). Viime mainitut olivat eräiden märehtijäeläinten mahalaukkuun sulamattomasta ravinnosta muodostuneita pallomaisia kivettymiä, joista tehtyä lääkettä oli pitkään käytetty parannuskeinoina myrkytyksiä ja tarttuvia tauteja vastaan.

Tyko Brahe = tanskalainen tähtitieteilijä. Vuonna 1572 Brahe havaitsi Kassiopeian tähdistössä uuden tähden. Seuraavana vuonna hän julkaisi teoksen De Stella Nova.
Johannes Kepler = saksalainen tähtitieteilijä. Tyko Brahe kutsui hänet avustajakseen Prahaan. Keplerin tutkimukset planeettojen liikkeistä tunnetaan nimellä Keplerin lait.

coco-de-mer = seychellien palmun siemen.

Tilasin heti kirjastosta Chatwinin pääteoksen Patagonia, jonka hän kirjoitti oleskeltuaan puoli vuotta Patagoniassa. Omassa kirjastossamme ei kirjaa ole, mutta Turun pääkirjastossa sellainen on.



Torstaina 17. marraskuuta 2016



Angela Merkel on kiinnostanut minua aina siitä lähtien, kun joskus kauan sitten, kun hän ei vielä ollut liittokansleri, kuulin hänen pitävän puhetta. Sanoin saksalaiselle ystävälleni, että tuossa on todella pätevä nainen. Ystäväni tuhahti väheksyvästi.
Olen kertonut tätä kaikille, jotka vain haluavat kuunnella: tunnistin Merkelin kyvykkyyden länsisaksalaisten häneen kohdistamista epäilyistä huolimatta: liian vaatimaton, ei osaa pukeutua, tulee Itä-Saksasta...

No, minusta hän on viehättävä ja housupuvutkin ovat aikaa myöten tulleet yhä istuvammiksi ja nykyään hän kirjan mukaan matkustaa aina oma kampaaja mukanaan. Aikaa myöten myös hänen DDR-menneisyydestään on tullut yksi kiinnostava piirre lisää. Papin tyttärenä hän on myös uskovainen ja tästä puolesta on olemassa jopa kokonainen kirja tehtynä:
(Volker Resing: Angela Merkel – Die Protestantin: Ein Porträt)
Ihmettelinkin hieman, miksi juuri tämä Korneliuksen kirja Merkelistä on suomennettu. Kirja ei nimittäin ole lainkaan hyvä. Se on sekavasti kirjoitettu. Hypitään sinne sun tänne, ja lukeminen tuntuu tylsältä. Useaan otteeseen painotetaan, ettei Merkelistä tiedetä paljon. Hän ei puhu menneisyydestään eikä yksityiselämästään. Poliitikkona hän on loistava.

Korneliuksen käsitys Merkelistä perustuu ilmeisesti vain siihen, mitä hän lukenut lehdistä ja nähnyt Merkelin puhumassa. Kolme viimeistä lukua ovat kuitenkin kiinnostavat: Niissä paneudutaan Merkelin suhteisiin Putiniin, Obamaan ja Kiinaan. Mutta toisaalta tässä kirjassa ei puhuta myöskään pahaa "maan äidistä" ja hänen "tervetuloakulttuuristaan" (= maahanmuuttajapolitiikka). Näitä kirjoja kun huomasin olevan tusinoittain, esim.: 
Stephan Hebel: Mutter Blamage: Warum die Nation Angela Merkel und ihre Politik nicht braucht (2013)
Gertrud Höhler: Die Patin: Wie Angela Merkel Deutschland umbaut (2012)
Ali Sperling: Merkels Flüchtlinge: Die schonungslose Wahrheit über den deutschen Asyl-Irrsinn! (2016)
Jatkoa 18.11.2016
Tämän aamun Turun Sanomissa on kuva Berliinissä vierailevasta Obamasta ja Merkelistä. Merkel hymyilee kuvassa tyttömäisesti salskean ja karismaattisen Obaman rinnalla. Mieleeni tulee, että Merkelin näkee harvoin hymyilevän. Tässä Korneliuksen kirjoittamassa kirjassa kerrotaan, kuinka Amerikka on aina ollut Merkelille haaveiden kohde, vapauden maa. Itäsaksalaisena hän sai nuorena matkustaa ainoastaan Neuvostoliittoon ja muihin kommunistisiin maihin.

Amerikkaan hän on nyt päässyt niin maailman vaikutusvaltaisimman miehen vieraaksi kuin myös vapaa-aikanaan aviomiehensä Joachim Sauerin kanssa. Hän on tehnyt sinun-kaupat Yhdysvaltojen presidentin kanssa. "Molemmat ovat tyypillisiä ulkopuolisia maidensa politiikassa: musta nuorukainen Havaijilta ja nainen entisestä DDR:stä", näin kirjassa sanotaan. "Molemmat ovat järki-ihmisiä, hyvin analyyttisiä, asiaan keskittyviä."

Merkel on hyvin tietoinen saksalaisiin kohdistuvista tunteista. "Puhumattomista ja piilotelluista asioista saattaa kehittyä jotain vaarallista. Meidän pitää kehittää itsellemme luonnollinen historiakäsitys ja pystyä sanomaan: olemme iloisia saksalaisuudestamme. Minulta se jo onnistuu." Kirjan mukaan tämä on tyypillinen lausahdus Merkeliltä.

Kirjassa kerrotaan, kuinka Putin on asunut Dresdenissä ja osaa hyvin saksaa ja Merkel puolestaan osaa loistavasti venäjää.

Kirjoitan myöhemmin lisää...

Sunnuntaina 6. marraskuuta 2016

Kissani Jugoslavia ja Hevosvarkaat
Olen tässä syksyn mittaan lukenut paljonkin, mutta nämä kaksi kirjaa ovat parhaiten jääneet mieleeni. Niissä on ehkä jotain samaa ja kerrontakin on samantyylistä.

Pajtim Statovcin kirjassa kerrotaan Suomeen Kosovosta paenneista albaaneista. Monet kohdat ovat varmasti tuttuja kaikille vieraassa maassa oleville. En tarkoita turisteja, vaan vieraaseen maahan muuttaneita. Vihan tunteetkin ymmärtää. Olin nuorena kuukauden ajan Belgradissa (Titon aikaan). Nyt kun luen Kosovon elämästä vuosia myöhemmin, olen ihmeissäni siitä kulttuurierosta, jota mielestäni Belgradissa ei ollut lainkaan nähtävissä. 

Kertomus on kuulemma osittain vertauskuvallinen, mutta aivan en keksi käärmeen ja kissan tarkoitusta. Ehkä kuulun niihin, joita toiset kutsuvat "niiksi tyhmemmiksi, jotka eivät ymmärrä sitä, mitä ei sanota suoraan". Kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja antoi aivan uuden kuvan Kosovosta, enkä malttanut laskea sitä kädestä ennen viimeistä sivua.

Ja tuo kissakansi on aivan upea!

Norjalaisen Per Pettersonin Kirjassa "Hevosvarkaat" vanhempi mies muistelee aikaa saksalaisten miehityksestä aina nykypäivään. Pidän miehestä. Hän on vanhoilla päivillään ostanut vanhan talon ja erakoitunut sinne koiransa kanssa. Nytkään en aivan ymmärrä syytä siihen.

"Olen nähnyt niin paljon ja kokenut elämässäni lähes kaiken mutta en aio mennä yksityiskohtiin, sillä minulla on ollut myös onnea, olen ollut kultahousuinen poika, mutta nyt tekisi hyvää saada vähän levätä."

Pidän erityisesti niistä kohdista, missä ei tapahdu mitään sen kummempaa. Mies toimittelee arkiaskareita ja käy koiran kanssa ulkona. Tulee itsellekin levollinen olo. Kirja on muutenkin traagisista tapahtumista huolimatta rauhallisen oloinen. Tällaista tapahtuu. Elämä voi hetkessä muuttua. Tässä kirjassa päähenkilö on kuitenkin sivustakatsoja. Hyvä kirja.




Sunnuntaina 10.7.2016

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


Varmasti yksi parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Helen Macdonald kertoo, kuinka on ottanut kanahaukan kouluttaakseen siitä metsästyshaukan. Ehkä tämä on juuri se suurin ero tavallisiin kirjoihin. Monista kirjoista kuultaa läpi se, että kirjailija on puskenut teoksen jostain omista mielikuvistaan valmiiksi. Tätä olen usein ajatellut: niin hirveästi toistensa kaltaisia kirjoja. Eräs kirjailija sanoi minulle kerran, että kaikesta on maailmassa jo kirjoitettu, kyse on vain siitä, miten sen kirjoittaa.

Mutta tämän Helen Macdonaldin kirjan kohdalla tulee huumaava tunne, ettei kukaan ole koskaan kirjoittanut tällaista. Näin väkevästi, näin kauniisti ja näin todesti. Ja näin erilaisesta asiasta. Ihan sama mitä mieltä ollaan villin linnun ottamisesta vangiksi. Ei, vangiksi on väärä sana. Kirjan jännitys perustuu paljolti juuri siihen, että kirjan kanahaukka, Mabel, on koulutusajan jälkeen vapaa lentämään. Palaako se takaisin, kun sen on laskenut käsivarreltaan ilmaan?

Helen Macdonald kuvaa myös lumoavan kauniisti luontoa, lintuja ja haukan kanssa liikkumistaan. En jättänyt nyt lukematta yhtäkään riviä, vaikka usein pompin luontokuvausten ylitse. Lisäksi hän kuvaa satuttavasti omia tunteitaan. Niihin on helppo samaistua. Helen tuntuu minusta juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka haluaisin tuntea.

Aika kuluu. Päivä kääntyy tiheäksi illanhämyksi. Kaikkialla taivaanrannassa on savua. Keltainen kuunsirppi keikkuu sumeana taivaalla kuin uiskentelisi agar-agar-hyytelössä. Häilyvä hämärä. Lepakot lehahtelevat. Puut keräävät itseensä pimeyttä...

Tänä brexit-aikana on ihmeellistä, että Helen Macdonald on jo kirjassaan ottanut kantaa asiaan:

"Niin", mies sanoo. "Eikö olekin lohdullista, kun jotain sellaista on vielä olemassa, pala vanhaa kunnon Englantia tallella, vaikka tänne lappaa maahanmuuttajia."
En osaa sanoa mitään. Miehen sanat leijuvat ilmassa, ja kaikki kiusaantuneisuus on pelkkää hiljaisuutta. Lehdet kahisevat pähkinäpensaiden oksissa. Ja minä nyökkään hyvästiksi hemmetin apeana, ja sitten haukka ja minä raahustamme sateessa kotiin.

En sano mitään, onko haukkametsästys julmaa vai ei. Kirja ainakin on upea kuvaus siitä. Kirjailijan kuvaa katsoessa on melkein mahdoton uskoa, että tuollainen nuori, kaunis nainen on pystynyt kaikkeen siihen, mistä kirjassa kerrotaan. Turhaan ei kirjaa ole ylistetty maasta taivaisiin. Hienoa, että joskus saa lukea vielä tällaista. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska, joten osa kehuista kuuluu varmasti hänelle. Itse käännän melkein pelkästään teollisuuden käyttöohjeita, mutta aina välillä - siis melkein aina - tulee hurja kaipaus, voi että saisi suomentaa kirjoja. Tämä kirja on varmasti ollut ihana työsarka kääntäjälle.


Perjantaina 20.5.2016

Jäin eläkkeelle, mutta olen edelleen ottanut töitä siinä määrin vastaan, etten ole jaksanut lukea mitään ylimääräistä työhön liittyvien tekstien lisäksi.

Sain syntymäpäivälahjaksi Juha Laaksosen kirjan Tarkka haukka ja muita lintuja.


Minulla on ennestään kaksikin Juha Laaksosen kirjoittamaa kirjaa: Luontovuosi ja Koko perheen värikasvio.



Tässä uudessa kirjassa on Laaksosen ottamia kauniita lintujen kuvia ja lyhyitä kertomuksia. Olen lukenut ne melkein kaikki läpi. Nautin niitä lukiessani. Juuri nyt en jaksaisi lukea mitään ikävää, vaikka se olisi sitten kuinka hyvin kirjoitettu.


Lauantaina 9.1.2016

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A love story, suom. Kaijamari Sivill)


Oatesilla oli mielestäni vahva oma kirjoitustyyli. Jäin miettimään tuota kirjannimen suomennosta. Englanniksi "rape", suomeksi "kosto". Molemmat pitävät tarinan mukaan paikkansa. Entä sitten rakkaustarina?

Rakkaudessa on kyse vain 12-vuotiaan Bethel Maguiren rakastumisesta nuoreen poliisimieheen, joka ensimmäisenä tulee paikalle, kun Bethelin äiti on raiskattu.
"Siksi, että hän oli ollut rikospaikalla ensimmäisenä. Ehkä se johtui siitä. Hänestä oli tullut valittu." Hieman viitataan myös siihen, että pääraiskaaja, Marv Pick olisikin ihastunut hemaisevaan äitiin ja humala ja huumeet sekoittaisivat pään. 

Hienosti on kuvattu myös oikeuslaitoksen toimintaa. Miten asiat voidaan saada näyttämään ihan miltä vain, kunhan taitava puhuja on asialla. Tämän vuoksi naiset jättävät ilmoittamatta raiskauksesta. Nöyryytys ei voisi olla enää tämän suurempaa. Naisesta tuleekin lutka.

Myös se, miten äiti puolustaa poikiaan, vaikka olisi tapahtunut mitä ja vaikka kuinka sisimmässään olisi shokissa, on niin totta.

Tämän luin taas yhdellä istumalla. Pakko lukea Oatesin muutkin kirjat.

Lauantaina 9.1.2016

Ian McEwan: Sementtipuutarha (The Cement Garden, suom. Eva Siikarla)




Tämä McEwanin esikoiskirja (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1978) laittoi ihmettelemään taas, miten kirjailijoiden mielikuvitus laukkaa. Kirjan tarinassa orvoiksi jääneet lapset haluavat välttyä lastenkotiin joutumiselta ja päätyvät kammottavaan ratkaisuun.


Päähenkilönä ja kertojana on perheen vanhin poika. Kirjaa sanotaan sen takakannessa psykologisesti loistokkaaksi. No, ainakin se imaisi taas mukaansa. Lopuksi oli lohdutettava itseään muistuttamalla, että tämähän on kirja ja kirjoissa kerrotaan hurjiakin tarinoita. Miksi McEwan halusi kertoa tällaisen tarinan? Halusiko hän keksiä jotain shokeeraavaa saadakseen kirjan julkaistuksi?

Toisaalta tällaista se on sisarusparvissa. Kun vanhemmat eivät ole näkemässä, kiltteys ja hyvät tavat katoavat sen sileän tien romukoppaan. 


Lauantaina 2.1.2016

Ian McEwan: Rannalla (On Chesil Beach, suom. Juhani Lindholm)


Tänään luin yhteen menoon tämän McEwanin Rannalla-kirjan. Se kertoo Florencen ja Edwardin hääyöstä, joka saa äkkinäisen lopun. Hieman odotin dramaattisempaa loppua, mutta hyvä loppu näinkin.

McEwan on asettunut niin hyvin Florencen nahkoihin, että epäilen hänen tässä kohdin saaneen neuvoja joltakin naisihmiseltä. Uskon, että monella naisella on vastaavanlaisia ajatuksia. Florence ja Edward ovat molemmat kokemattomia ja siksi yhteinen hääyö tuo valtavat paineet molemmille.

Seksikuvausten lisäksi myös Florencen viulunsoittoa kuvaavat kohdat ovat mykistävän todellisen tuntuisia ja taitavasti kirjoitettuja:

"Heti kun soitto alkoi, Edward ällistyi äänen silkkaa voimaa ja muhkeutta ja instrumenttien sointien sametinpehmeää lomittumista toisiinsa ja monta minuuttia hän aivan oikeasti nautti musiikista - kunnes viimein hukkasi langanpään ja entiseen tapaansa kyllästyi kuuntelemaan yhtä ja samaa kiihkeän pikkusievää hinkkaamista..."

Todellisen tuntuinen tarina. Näin varmaan usein käy elämässä. On vaikea ilmaista omia tunteita ja löytää juuri oikeat sanat. Kun kerran sanotaan pahasti, on vaikea palata enää sopusointuun. Joillekin asioille ei edes ole sanoja, kuten kirjassa sanotaan, joilla kaksi aikuista ihmistä voisi järkevästi keskustella.



Uudenvuodenpäivänä 1.1.2016

Ian McEwan: Vieraan turva (The Comfort of Strangers, suom. Marja Alapaeus)


Antti Majander sanoo 5. joulukuuta 1998 Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa Jonathan Coesta ja Ian McEwanista, että Vieraan turvassa yksilötason kieroutuma ei oikein löytänyt tietä yleisimpiin yhteyksiin!

Ensinnäkin ihmettelen, mitä kaikkea sitä on tullut säästettyä, ja toiseksi olen samaa mieltä. Puistattava tarina jättää epämiellyttävän tunteen: eipä kannata matkustaa vieraisiin maihin ja eksyä outojen ihmisten tuttavuuteen. Jollain tapaa kirjan kansi kuvaa jo koko tarinan valottomuuden.

Paikkojen ja tilojen tarkan kuvauksen yli alan pian hyppiä. Vaikka kirja on hyvin ohut, en jaksa lukea, haluan päästä siihen kohtaan, mistä tapahtumat lähtevät vyörymään. Jollain tapaa en saa otetta koko kirjasta. Ihmiset tuntuvat vierailta. Päähenkilöinä kaksi rakastunutta, vaiko sittenkään? He ovat tunteneet toisensa jo seitsemän vuotta ja niin intohimo on jo laimennut, kunnes nyt taas saa uutta hätääntynyttä kipinää. Kauhutarinaksi tämä on kai tarkoitettu. Outo vieras pariskunta, joka saa nautinnon kivusta. Takerrun käännöksen kieleen ja mietin "rimppakinttuja" ja sitä onko lauseessa käänteinen vai suora järjestys.

Luen kirjan kuitenkin tänä aamuna yhteen menoon. Eli se on hyvin kirjoitettu ja suomennettu. Aikaisemmin olen lukenut McEwanilta vain Ikuisen rakkauden, joka oli hieno kirja.



Maanantaina 28.12.2015

Anja Snellman: Pääoma
Helen Garner: Vierashuone

Nämä molemmat kirjat luin joulupäivinä. Australialaisen Garnerin Vierashuoneessa päähenkilö on ottanut syöpään sairastuneen ystävänsä kolmeksi viikoksi luokseen. Ystävän sairaus on edennyt terminaalivaiheeseen ja kaikki tavalliset syöpähoidot on jo käyty lävitse. Nyt ystävän viimeisenä toivona on kertojan huu-haa-hoidoksi toteama C-vitamiinihoito.




Kirja kertoo ystävyydestä ja siitä, miten väsyneeksi ihminen voi tulla joutuessaan aamusta iltaan asennoitumaan sairaan ihmisen vaatimusten mukaan.

Anja Snellmanin kirjassa taas kerrotaan toisenlaisesta kuolemasta. Luin Pääoman yhdessä päivässä, vaikka ensin luulin, etten jaksaisi keskittyä siihen. Snellmanin siskon Marun tarina on satuttava.

Olen aina pitänyt jostakin syystä Snellmania koviksena. Tässä kirjassa kuten Ihon aikana -kirjassakin käy kuitenkin ilmi, miten kirjailija on joutunut huolehtimaan elämässään aivan käsittämättömän paljon muidenkin kuin itsensä elämästä. Eri tavoin kuin Garnerin kirjassa, tässä ei kuvata väsymystä, vaan jonkinlaista auttamisen paloa. "Sain lapsena tartunnan. Sen nimi oli Maru."

Kitalakihalkiosta kärsivän Maru-siskon piilopaikkana on komero, jonka kirjailija haluaa nähdä vielä Marun kuoltua ja asunnon tultua vieraille myydyksi. Snellmanin teksti on niin rikasta, säihkyvää ja moniulotteista, että moni kirjailija varmasti mielellään kopioisi hänen tyyliään. Kirjan voisi lukea uudestaan ja uudestaan, siinä tuntuu olevan niin paljon ammennettavaa.

Joulupäivänä 25.12.2015

Hermann Koch: Lääkäri


Kertomuksen ydin on sama kuin Illallisessa: isä, joka tekee epätoivoisen ratkaisun lastensa vuoksi. Illallisessa kyseessä oli perheen poika, joka oli lievästi sanottuna aiheuttanut asunnottoman naisen väkivaltaisen kuoleman.

Lääkärissä kyse on perheen kauniista tyttärestä, joka on kasvamassa aikuiseksi. Olen joskus kuullut, että kirjailijat kertovat aina samaa tarinaa vain eri versioina. Tähän se ainakin pätee.

Kirja on siinä suhteessa loistava, ettei sitä voi laskea kädestään ennen kuin on lukenut viimeisenkin sivun. Lisäksi se synnyttää monenlaisia ajatuksia puoleen ja toiseen. Koch painottaa kirjassa useaan otteeseen miehen biologista tarvetta jälkeläisten tuottamiseen ja siitä syntyviä haluja. Muutama vuosi sitten kuollut Dietrich Schwanitz on kirjoittanut näistä miesten "omituisuuksista" kokonaisen kirjan, joka on minusta ainutlaatuisen hauska ja oivaltava ja riittäisi hyvin miehen biologian ja psykologian selitykseksi.

Lääkäri ei jäänyt mieleeni sinä koukuttavan ihanana tarinana kuten esim. aina mainostamani Bellowin Herzog. Mietin mikä se ero olisi. Ehkä joku lempeän sarkasmin puute. Kochin kirjoissa on ihan liikaa kertojan suusta tulevaa muiden ihmisten arvostelua ja haukkumista, josta en pidä oikeassakaan elämässä, vaikka arvostelu olisi kuinka totta. Totuuksia laukovat besserwisserit eivät ole minun mieleeni.

Toisaalta... ja taas kerran toisaalta... Koch on ottanut tässäkin kirjassa saman dilemman esiin: oman elämämme vähemmän eettiset ratkaisut osaamme kyllä selittää parhain päin, mutta toisten virheille meillä ei riitä myötätuntoa eikä armeliaisuutta. Koch tuo voimakkaasti esiin myös perinteisen perheen merkityksen. Sen onnellisuus ja omien lapsien puolustaminen on kummassakin näissä Kochin kirjoista esitetty hienosti.

Enempää en osaa sanoa. Käynpä katsomassa, mitä muut ovat sanoneet näistä kirjoista...

Torstaina 17.12.2015


Hermann Koch: Illallinen



Olen alkanut taas lukea. Hermann Kochin kirjat ovat varmasti sellaisia kirjoja, joista pitäisi tietää jotain. Siis niin kuin sivistyksestä ajatellaan. Vai ajatellaanko vielä? Se kaanon. En tiedä. Joka tapauksessa ajattelin lukea kaikki Kochin kirjat.

Aloitin siis tästä Kochin ensimmäisestä kirjasta. Kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että se oli pakko lukea loppuun parissa päivässä. Ajatuksia herättävä. Vielä nyt jälkeenpäin pohdin yhä sen moraalia sekä siinä olevien ihmisten moraalia.

Päähenkilö tuntuu minusta paskiaiselta. Ja tämä tunne vahvistui nyt, kun aloitin Kochin toisen kirjan, Lääkärin. Siinä on samanlainen paskiainen aatoksiaan latelevana päähenkilönä. Enkä voi sille mitään, että kun katsoin kirjailijan omaa kuvaa, tuli mieleen, että noin se varmasti itsekin omahyväisesti ajattelee. Tuota kirjailijaa en haluaisi tavata. Hän varmasti riisuisi minut heti katseellaan ja luokittelisi niihin, joihin ei koskisi miljoonastakaan.

Mutta toinen juttu on se, että tunnistan jotkin ajatukset omikseni. Olemmeko paskiaisia kaikki loppujen lopuksi? Pidämme yllä sivistyneen ihmisen hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta, mutta jossain syvällä kytee näitä samoja sydämettömiä ajatuksia kuin Hermann Kochin kirjoissa?

Päähenkilön hirvittävyydelle annetaan kuitenkin selitykseksi jokin mielenterveydellinen sairaus. Mikä, sitä ei sanota. Vai enkö huomannut kohtaa, jossa se sanottiin? Jokin suvussa kulkeva geenivirhe, jonka voisi nähdä lapsivesitutkimuksessa.

Illallinen on kuitenkin hyvän kirjailijan vetävästi kirjoittama kirja. Lukija koukutetaan lukemaan, kunnes viimeinenkin sivu on saatu loppuun. Mihinkään kliseisiin sanontoihin ei ole sorruttu, vaan yhä uudelleen tulee eteen näitä vertauksia ja metaforia, joita kouluaikana jouduimme äidinkielentunnilla etsimään kirjoista.

Voin kuvitella, että lukioaikainen äidinkielenopettajani, nuori kloppi (näin näen hänet nyt vanhana), olisi rakastanut tätä kirjaa. Omat ainearvosanani, jotka olivat edellisen, keski-ikäisen naisopettajan aikana olleet kymppejä, putosivat yhtäkkiä seiskoiksi. Nyt piti räväyttää, uskaltaa sanoa vaikka perkele, jos halusi saada hyvän numeron.

Toimii kyllä. Räväyttäminen.


Keskiviikkona 25. 11. 2015

Volker Weidermann: Ostende


Tämän kirjan ostin Saksan matkaltamme. Vaikka olen lukenut paljon kirjoja saksan kielellä, niin tämä tuntui raskaalta luettavalta. Ehkä se johtui siitä, ettei kirjassa ole dialogeja eikä helposti seurattavaa juonta.

Kirja kertoo juutalaisvainoja pakoon lähteneistä kirjailijoista, jotka viettävät vielä kerran huolettoman kesän Ostenden rannikkokaupungissa, Belgiassa. Pääosissa ovat itävaltalaiset kirjailijat Stefan Zweig ja Joseph Roth sekä Rothin kanssa suhteeseen ajautunut saksalainen Irmgard Keun, jonka kirjat ovat joutuneet jo kiellettyjen kirjojen listalle. On kesä vuonna 1936.

Loppua kohden kirjan surullinen vire käy yhä voimakkaammin aistittavaksi. Vielä kun tietää, että Stefan Zweig teki vaimonsa kanssa itsemurhan vuonna 1942 ja Irmgard Keun vietti useita vuosia myöhemmin psykiatrisella osastolla.

Joseph Roth oli jo tuona kesänä alkoholisoitunut ja aina ilman rahaa. Stefan Zweig antoi hänelle rahaa, mutta samalla näki alamäen jo Rothin kirjoissakin. Muiden jätettyä Ostenden, Roth yrittää vielä kerran palata sinne saadakseen kokea sen mukavat päivät. Stefan Zweig ei enää kuitenkaan tule sinne, vaan matkustaa Brasiliaan. Rothin yksinäisyys on käsin kosketeltavaa.

Näiden kolmen ja kaikkien muiden kirjassa esitettyjen kirjailijoiden elämänvaiheiden kuvaus antaa aavistaa sen valtavan määrän julmaa historiaa, joka tuona aikana teki juutalaisten elämästä helvettiä.

"Aurinko, meri, alkoholijuomat - se voisi olla loma ystävien kanssa. Ellei poliittinen ilmapiiri kärjistyisi, elleivät kaikki tuntisi itseään vainotuiksi, ellei heidän kirjojaan kiellettäisi, elleivät he olisi menettäneet kotimaataan", näin kuvataan kirjan alkulehdellä.





Tiistaina 4. helmikuuta 2014

Kadonnutta aikaa etsimässä

Yli vuosi, kun viimeksi kirjoitin tänne. Nyt tuli sellainen hetki, ettei ole töitä, joten olen yrittänyt käyttää ajan hyödyksi lukemalla.


Nämä kirjat tilasin Amazonin kautta. Päätin harjoittaa samalla saksan kieltäni. Doris Dörrie on suosikkiohjaajiani, mutta hän myös kirjoittaa. Näissä kahdessa novellikokoelmassa mennään yhtä lujaa kuin hänen elokuvissaankin. Mitään aihetta Dörrie ei kaihda ja kaikki ihmiset hän pistää yhtä koville. Ahmin kummankin kirjan.

Kanarian saarilla talvensa viettäville tuttavillemme kateellisena nauroin tietenkin makeasti, miten Dörrie kuvasi Teneriffalla loma-asuntoja pitäviä saksalaisia. Taidan olla aika ilkeä. Noh, Dörrie tuntuu sukulaissielulta. Hän ei hempeile eikä sorru kiiltokuvien rakenteluun. Toisaalta ihmiset saavat hänen puolestaan olla vaikka minkälaisia. Elämäähän tämä vain on. Tykkäsin. Tykkäsin tosi paljon.

*************

Uuden vuoden tienoilla lupasin ystävälleni, että alan lukea Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" -sarjaa. Ensimmäinen osa alkaa olla putkessa. Tykkäsin tästäkin. Olin odottanut jotain paljon vaikeampaa.

Hannu Marttila kirjoittaa Helsingin Sanomissa vuonna 2007 näin:

Pariisissa lensivät katukivet. Prahan kevät murskattiin. Afrikassa sadattuhannet kuolivat nälkään ja Helsingissä maalattiin Temppeliaukion kirkkotyömaan kallioperustaan syyttävä sana Biafra. Marraskuussa vallattiin Vanha ylioppilastalo.
Samana syksynä 1968 ilmestyi Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen suomentama Combray, ensimmäinen osa Marcel Proustin (1871–1922) romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä...

...ja kun romaanisarjan ensimmäisen osan ilmestyessä palstantäyttäjien huolenaiheena oli nuoriso, sarjan päättyessä ongelmasukupolveksi leimattiin eläkeikään tulevat kuusikymppiset. Kummassakin tapauksessa samat tyypit.
Eli siis tässä on oiva kirjasarja kaikille kuusikymppisille: 





Proust tuntuu Dörrien jälkeen varsinaiselta kaunosielulta. Miten kauniisti hän puhuu kertojan äidistä ja muistakin naisista. Lapsuuden kokemus siitä, miten tärkeää oli saada äidiltä hyvän yön suukko voidakseen nukkua, on varmasti monen lapsen ihan oikeasti kokemaa. Mielenkiintoinen kohta on myös se, jossa pikkutarkasti kuvataan, kuinka kertoja elää uudelleen erään lapsuutensa tapahtuman kastaessaan madeleineleivosta lehmuksenkukkateehen.

Hetkeäkään ei tule sellaista tunnetta, että ollaan 1900-luvun alussa, vaan kaikki voisi tapahtua tänäänkin. Combrayn pikkukylä, jossa jokainen tuntee toisensa ja jokaisen vieraalle halutaan löytää selitys. Tai no, tuskin nuori mies tänään liikkuisi perheensä kanssa ja vierailisi vanhojen tätiensä luona. Mutta yhtä lailla varmaan nykyään luokitellaan ihmisiä, kuka kelpaa tuttavaksi, kuka ei, vaikka kuinka ihmeteltäisiin kirjan henkilöiden yläluokkaisuutta.


Huomaan olevani huono esittämään kirja-arviota. Pentti Holappa kirjoittaa Helsingin Sanomissa vuonna 2007 näin:

...Proust laajensi lauseensa sisältämään monia ristiriitaisiakin tekijöitä, jotka kuitenkin tarvittiin täydentämään toisiaan yhden kokonaisen mielikuvan rakenneaineena. Sanomattakin on selvää, että nämä lauseet eivät olleet itsetarkoituksellisia taidonnäytteitä, niiden laajaa tilaa tarvittiin menneisyydessä liihottelevien haurassiipisten perhosten tavoitteluun. (Tarkoitan perhosilla tietystä muistin säilömiä elämyksiä.)
Proustilainen, lause on sitten periytynyt myöhemmille kertojille (Joyce, Faulkner ja ranskalaisen uuden romaanin Claude Simon).

Proust oli kirjailijoita, jotka kirjoittivat vaikeasti ja korjaillen ja joiden tyyli silti tai sen tähden tuntuu luontevalta ja viimeistellyltä. Edellä tuli mainittua hänen lauseensa. Tästä kaikesta johtuu, että Proustin kääntämistä pidetään ei vain urheilusuorituksen vaan kerrassaan sankaritekona. Jotkut kääntäjät ovat kuolleet kesken urakkaansa.
On siis kaikki aihe lähettää myötätuntoinen ajatus Pirkko Peltoselle ja Helvi Nurmiselle, jotka kohtaloa uhmaten ovat vastaanottaneet tämän jättiläismäisen tehtävän. Pistokokeiden perusteella päättelen, että he ovat tehneet tunnollista työtä. Paikoitellen suomalainen teksti on erittäin nautittavaa, tällainen kiitettävä kohta on esimerkiksi sivulla 45...


Pitänee palata tuohon sivuun 45 minunkin. Siinä sanotaan muun muassa näin:

"Mutta viime aikoina minä olen tarkkaan kuunnellen alkanut erottaa ne nyyhkytykset, jotka onnistuin pidättämään isän läsnäollessa ja jotka puhkesivat sitten, kun olin kahden äidin kanssa. Itse asiassa nyyhkytykset eivät ole koskaan lakanneet; ja vain siksi, että elämä nyt hiljenee yhä enemmän minun ympärilläni, minä kuulen ne uudestaan, niin kuin luostarin kellot, jotka kaupungin melu päiväsaikaan peittää niin tarkkaan, että luulisi niiden pysähtyneen, mutta jotka illan hiljaisuudessa alkavat soida uudestaan."

Toisen hienon kohdan löysin sivulta 208:


"Ensin tulee jokunen yksittäinen, joku lumme, jolle virta, jonka keskeen se oli kasvanut epäonnistuneelle paikalle, ei antanut hetkenkään lepoa, vaan niin kuin koneellisesti toimiva lossi lumme kurottui toiselle rannalle vain palatakseen heti takaisin sinne, mistä oli lähtenyt, toistaen ikuisesti edestakaista kulkuaan. Kun se kulkeutui rantaa kohti, sen kukkavarsi kiertyi auki, piteni, kiisi vedessä, jännittyi äärimmilleen rantaan päin, ja taas virta tarttui siihen, vihreä köysistö taipui vastakkaiseen suuntaan ja kuljetti kasviparan takaisin paikkaan, jota voi sanoa sen lähtöpaikaksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun se ei jäänyt siihen hetkeksikään aloilleen vaan lähti uudestaan liikkeelle, samaa kulkua toistaen. Minä näin sen joka kerran kun kävelin ohitse, ja aina se oli samassa tilanteessa, ja se toi mieleen jotkut neurootikot…"

Ajattelin, miten Proust on seisonut Vivonne-joen varrella ja seurannut lumpeen liikettä. Tästä minulle tuli mieleen James Dickeyn kirja "Syvä joki", missä kuvataan jokea yhtä yksityiskohtaisesti. Tällaiset luonnon elollistamiset jossakin mielessä, ainakin katsojan tunteiden suhteen, ovat aina hienoja kohtia.


Koska muut osat ovat vielä edessä, laitan itselleni tähän tiedoksi, että Swannin tie ja Guermantesin tie ovat kaksi Combrayn ympäristössä kulkevaa tietä kävelyretkiä varten, kuten Proust ensimmäisessä osassa selittää.


Wikipediasta luin:

Kadonnutta aikaa etsimässä kertoo elämästä: nuoren ihmisen kehittymisestä, illuusioiden katoamisesta, kasvusta idealismista realismiin. Mutta tämän sinänsä normaalin kehityskertomuksen Proust toteuttaa täysin omalla ja aikanaan vallankumouksellisella tavallaan: teoksen kerronta on samanaikaisesti äärisubjektiivista ja ääriobjektiivista, assosiatiivista ja kauttaaltaan analyyttisen psykologisoivaa: se kuvaa inhimillisen todellisuuden rakentumista muistin, viettien, libidon ja mielleyhtymien kautta.
Saa nähdä, jaksanko lukea muita osia. Huh, huh, minkä urakan lupasinkaan ottaa.

Maanantai 21.1.2013

Siis hei, enpä ole lukenut yhtäkään noista sadasta kirjasta. Harmittaa. Aika on mennyt töissä ja muutoin olen mieluummin geokätköillyt tai hiihtänyt kuin jäänyt kotiin lukemaan.

Otin itselleni Hesarin sivuilta uuden lukusuosituksen:


Yhdeksän syytä nauraa vakavassa maailmassa

·         Cervantes: Don Quijote
Monimielisen naurun tyhjentymätön raamattu. Modernin ja postmodernin romaanin vekkuli kantaisä. Don Quijote manchalainen on hullu, kun luulee toimivansa viisaasti ja puolustavansa oikeita arvoja - ja päinvastoin.

·         Laurence Sterne: Tristram Shandy
Jos Cervantes on länsimaisen romaanin isä ja romaanimuodon keksijä, Sterne on vähintään hänen aseenkantajansa. Sterne toi maailmankirjallisuuteen sellaisen kertojan, joka käyttää koko ajan erilaisia maskeja ja kokeilee alituisesti romaanin rajoja.

·         Saul Bellow: Herzog
Hieno satiiri modernin ihmisen umpikujasta. Romaanin päähenkilö kutsuu itseään kärsiväksi leikinlaskijaksi, koska hänen elämässään nauru ja itku menevät sekaisin - kuten myös järki ja sen puute.

·         Philip Roth: Portnoyn tauti
Hurtti kirja, jonka ilkeää lukea yhä uudestaan. Seksuaalisuutta karnevalisoiva Portnoyn on Yhdysvalloissa noussut kiellettyjen kirjojen kärkisijoille ja sitä on yritetty poistaa kirjastojen hyllyiltä ja koulujen lukemistosta.

·         Kurt Vonnegut: Mestarien aamiainen - eli, hyvästi masentava maanantai
Amerikkalaissatiirikon itselleen antama 50-vuotislahja. Tiukkaa slapstick-komediaa vakavista teemoista takovaan sähkösanomatyyliin. Tässä romaanissa ovat ne appoavoimet majavat.

·         Julian Barnes: Flaubertin papukaija
Tämä hauska kirja on pikemminkin jonkinlainen esseitten, anekdoottien ja erilaisten sanakirjojen oivaltava kokoelma. Tuloksena on Gustave Flaubertin epäortodoksinen elämäkerta, josta ranskalaiset ottivat nokkiinsa.

·         Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
Luin katkelman Daniel Katzin esikoiskirjasta lukioaikoinani aamunavauksessa. Sain uskonnonpilkasta kaksi tuntia jälki-istuntoa. Eli kyllä Katzin satiirinpiiska aivan hyvin sivaltaa.

·         Veikko Huovinen: Veitikka.
Kieli poskessa vaan ei yliolkaisesti tehty veijariromaani Adolf Hitleristä. Hämäävästi oikeita ja keksittyjä dokumentteja hyödyntävä kirja oli edellä aikaansa - vasta viime aikoina on alettu puhua faktiosta, jossa tekijä yhdistää rohkeasti fiktiota ja faktaa.

·         Kari Aronpuro: Rihmasto
Suosittelen Aronpuron runokokoelmaa kaikille, jotka luulevat, että vain raskasmielisyys voi tuottaa vakavaa sanottavaa. Olemisen, elämisen ja näkemisen isoja kysymyksiä tarkastellaan iloisesti, hauskasti ja leikkisästi.



http://www.hs.fi/viesti/kriitikot_jukka_petaja


Lauantai 7.7.2012

Enpä ole pitkään aikaan käynyt täällä. Minulle suositeltiin 100 kirjan dead line lukemista, joten kopsasin itselleni Ilta-Sanomien laatiman listan, josta joitakin olenkin jo lukenut. Alankin käydä sitä läpi, vaikka jo nyt tunnen karsastusta joitakin kirjoja kohtaan. Sotakirjat ja fantasia ovat minulle "ei kiitos" -pakkopullaa.
Laitoin alle vielä englantilaisten ja saksalaisten listan, joissa on muutama kirja, jotka olen myös lukenut. Ehkä näistä voisin sovittaa itselleni sopivan listan, poistaa luetut ja ottaa kiinnostavilta kuulostavat listalle (heh heh).

 
IS:n sata kirjaa, jotka pitäisi lukea. Keltaisella merkityt olen lukenut.

1. Aapeli: Siunattu hulluus

2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille

3. Aho Juhani: Rautatie

4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja

5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo

6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä

7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli

8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa

9. Bellow Saul: Herzog

10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta

11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan

12. Camus Albert: Sivullinen

13. Canth Minna: Köyhää kansaa

14. Carpelan Bo: Axel

15. Dickens Charles: Oliver Twist

16. Donner Jörn: Isä ja poika

17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus

18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi

19. Duras Marguerite: Rakastaja

20. Flaubert Gustave: Madame Bovary

21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys

22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut

23. Grass Günter: Peltirumpu

24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä

25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto

26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat

27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen

28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija

30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma

31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä

32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä

33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase

34. Itkonen Juha: Kohti

35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus

37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista

38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

39. Kafka Franz: Oikeusjuttu

40. Kalevala (suurin piirtein)

41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä

42. Kianto Ilmari: Punainen viiva

43. Kihlman Christer: Kallis prinssi

44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen

45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä

46. Krohn Leena: Tainaron

47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti

48. Lander Leena: Käsky

49. Lehtonen Joel: Putkinotko

50. Lindgren Astrid: Peppi pitkätossu

51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas

52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla

53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia

54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa

55. Mann Thomas: Taikavuori

56. McEwan Ian: Sovitus

57. Meri Veijo: Manillaköysi

58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus

59. Miller Arthur: Ajan uurteita

60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri

61. Milne A.A.: Nalle Puh

62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet

63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu

64. Murakami Haruki: Kafka rannalla

65. Mäkelä Hannu: Mestari

66. Neruda Pablo: Andien mainingit

67. Oksanen Sofi: Puhdistus

68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies

69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu

70. Peltonen Juhani: Elmo

71. Proulx Annie: Lyhyt kantama

72. Pulkkinen Riikka: Raja

73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat

74. Raittila Hannu: Canal Grande

75. Remes Ilkka: 6/12

76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi

77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset

78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali

79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?

80. Saisio Pirkko: Elämänmeno

81. Shakespeare William: Hamlet

82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat

83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

84. Sartre Jean-Paul: Inho

85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut

86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo

87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä

88. Styron William: Sofien valinta

89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen

90. Tervo Jari: Troikka

91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta

92. Tolstoi Leo: Anna Karenina

93. Turkka Jouko: Aiheita

94. Tuuri Antti: Pohjanmaa

95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut

96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret

97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut

98. Viita Lauri: Betonimylläri

99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen

100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran
 
Tässä on BBC:n lista:


1 Pride and Prejudice – Jane Austen
2 The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3 Jane Eyre – Charlotte Bronte
4 Harry Potter series – JK Rowling
5 To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6 The Bible
7 Wuthering Heights – Emily Bronte
8 Nineteen Eighty Four – George Orwell
9 His Dark Materials – Philip Pullman
10 Great Expectations – Charles Dickens
11 Little Women – Louisa M Alcott
12 Tess of the D’Urbervilles – Thomas Hardy
13 Catch 22 – Joseph Heller
14 Complete Works of Shakespeare
15 Rebecca – Daphne Du Maurier
16 The Hobbit – JRR Tolkien
17 Birdsong – Sebastian Faulk
18 Catcher in the Rye – JD Salinger
19 The Time Traveler’s Wife – Audrey Niffenegger
20 Middlemarch – George Eliot
21 Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22 The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
24 War and Peace – Leo Tolstoy
25 The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
27 Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28 Grapes of Wrath – John Steinbeck
29 Alice in Wonderland – Lewis Caroll
30 The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32 David Copperfield – Charles Dickens
33 Chronicles of Narnia – CS Lewis
34 Emma -Jane Austen
35 Persuasion – Jane Austen
36 The Lion, The Witch and the Wardrobe – CS Lewis
37 The Kite Runner – Khaled Hosseini
38 Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Bernieres
39 Memoirs of a Geisha – Arthur Golden
40 Winnie the Pooh – A.A. Milne
41 Animal Farm – George Orwell
42 The Da Vinci Code – Dan Brown
43 One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44 A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45 The Woman in White – Wilkie Collins
46 Anne of Green Gables – LM Montgomery
47 Far From The Madding Crowd – Thomas Hardy
48 The Handmaid’s Tale – Margaret Atwood
49 Lord of the Flies – William Golding
50 Atonement – Ian McEwan
51 Life of Pi – Yann Martel
52 Dune – Frank Herbert
53 Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54 Sense and Sensibility – Jane Austen
55 A Suitable Boy – Vikram Seth
56 The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57 A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58 Brave New World – Aldous Huxley
59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60 Love In The Time Of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61 Of Mice and Men – John Steinbeck
62 Lolita – Vladimir Nabokov
63 The Secret History – Donna Tartt
64 The Lovely Bones – Alice Sebold
65 Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66 On the Road – Jack Kerouac
67 Jude the Obscure – Thomas Hardy
68 Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69 Midnight’s Children – Salman Rushdie
70 Moby Dick – Herman Melville
71 Oliver Twist – Charles Dickens
72 Dracula – Bram Stoker
73 The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74 Notes From A Small Island – Bill Bryson
75 Ulysses – James Joyce
76 The Inferno – Dante
77 Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78 Germinal – Emile Zola
79 Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80 Possession – AS Byatt
81 A Christmas Carol – Charles Dickens
82 Cloud Atlas – David Mitchell
83 The Color Purple – Alice Walker
84 The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85 Madame Bovary – Gustave Flaubert
86 A Fine Balance – Rohinton Mistry
87 Charlotte’s Web – E.B. White
88 The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89 Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90 The Faraway Tree Collection – Enid Blyton
91 Heart of Darkness – Joseph Conrad
92 The Little Prince – Antoine De Saint-Exupery
93 The Wasp Factory – Iain Banks
94 Watership Down – Richard Adams
95 A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96 A Town Like Alice – Nevil Shute
97 The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98 Hamlet – William Shakespeare
99 Charlie and the Chocolate Factory – Roald Dahl
100 Les Miserables – Victor Hugo
Saksalaisilla puolestaan on tällainen lista. Otin tämän listan blogista, jonka osoite näköjään on tuolla alempana alleviivatussa kohdassa.

1. Der Herr der Ringe, JRR Tolkien
2. Die Bibel

3. Die Säulen der Erde, Ken Follett
4. Das Parfum, Patrick Süskind5. Der kleine Prinz, Antoine de Saint-Exupéry
6. Buddenbrooks, Thomas Mann7. Der Medicus, Noah Gordon
8. Der Alchimist, Paulo Coelho
9. Harry Potter und der Stein der Weisen, JK Rowling

10. Die Päpstin, Donna W. Cross
11. Tintenherz, Cornelia Funke
12. Feuer und Stein, Diana Gabaldon
13. Das Geisterhaus, Isabel Allende14. Der Vorleser, Bernhard Schlink
15. Faust. Der Tragödie erster Teil, Johann Wolfgang von Goethe

16. Der Schatten des Windes, Carlos Ruiz Zafón
17. Stolz und Vorurteil, Jane Austen
18. Der Name der Rose, Umberto Eco19. Illuminati, Dan Brown
20. Effi Briest, Theodor Fontane

21. Harry Potter und der Orden des Phönix, JK Rowling
22. Der Zauberberg, Thomas Mann

23. Vom Winde verweht, Margaret Mitchell
24. Siddharta, Hermann Hesse
25. Die Entdeckung des Himmels, Harry Mulisch
26. Die unendliche Geschichte, Michael Ende

27. Das verborgene Wort, Ulla Hahn
28. Die Asche meiner Mutter, Frank McCourt
29. Narziss und Goldmund, Hermann Hesse30. Die Nebel von Avalon, Marion Zimmer Bradley

31. Deutschstunde, Siegfried Lenz
32. Die Glut, Sándor Márai
33. Homo faber, Max Frisch
34. Die Entdeckung der Langsamkeit, Sten Nadolny

35. Die unerträgliche Leichtigkeit des Seins, Milan Kundera
36. Hundert Jahre Einsamkeit, Gabriel Garcia Márquez37. Owen Meany, John Irving
38. Sofies Welt, Jostein Gaarder39. Per Anhalter durch die Galaxis, Douglas Adams

40. Die Wand, Marlen Haushofer
41. Gottes Werk und Teufels Beitrag, John Irving
42. Die Liebe in den Zeiten der Cholera, Gabriel Garcia Márquez
43. Der Stechlin, Theodor Fontane
44. Der Steppenwolf, Hermann Hesse

45. Wer die Nachtigall stört, Harper Lee46. Joseph und seine Brüder, Thomas Mann
47. Der Laden, Erwin Strittmatter
48. Die Blechtrommel, Günter Grass
49. Im Westen nichts Neues, Erich Maria Remarque
50. Der Schwarm, Frank Schätzing

51. Wie ein einziger Tag, Nicholas Sparks
52. Harry Potter und der Gefangene von Askaban, JK Rowling
53. Momo, Michael Ende

54. Jahrestage, Uwe Johnson
55. Traumfänger, Marlo Morgan
56. Der Fänger im Roggen, Jerome David Salinger
57. Sakrileg, Dan Brown
58. Krabat, Otfried Preußler
59. Pippi Langstrumpf, Astrid Lindgren

60. Wüstenblume, Waris Dirie Will
61. Geh, wohin dein Herz dich trägt, Susanna Tamaro
62. Hannas Töchter, Marianne Fredriksson
63. Mittsommermord, Henning Mankell
64. Die Rückkehr des Tanzlehrers, Henning Mankell
65. Das Hotel New Hampshire, John Irving66. Krieg und Frieden, Leo N. Tolstoi
67. Das Glasperlenspiel, Hermann Hesse

68. Die Muschelsucher, Rosamunde Pilcher
69. Harry Potter und der Feuerkelch, JK Rowling
70. Tagebuch, Anne Frank

71. Salz auf unserer Haut, Benoîte Groult
72. Jauche und Levkojen , Christine Brückner
73. Die Korrekturen, Jonathan Franzen
74. Die weiße Massai, Corinne Hofmann
75. Was ich liebte, Siri Hustvedt76. Die dreizehn Leben des Käpt’n Blaubär, Walter Moers77. Das Lächeln der Fortuna, Rebecca Gablé
78. Monsieur Ibrahim und die Blumen des Koran, Eric-Emmanuel Schmitt
79. Winnetou, Karl May

80. Désirée, Annemarie Selinko
81. Nirgendwo in Afrika, Stefanie Zweig
82. Garp und wie er die Welt sah, John Irving

83. Die Sturmhöhe, Emily Brontë
84. P.S. Ich liebe Dich, Cecilia Ahern
85. 1984, George Orwell

86. Mondscheintarif, Ildiko von Kürthy
87. Paula, Isabel Allende88. Solange du da bist, Marc Levy
89. Es muss nicht immer Kaviar sein, Johanns Mario Simmel90. Veronika beschließt zu sterben, Paulo Coelho

91. Der Chronist der Winde, Henning Mankell
92. Der Meister und Margarita, Michail Bulgakow
93. Schachnovelle, Stefan Zweig
94. Tadellöser & Wolff, Walter Kempowski
95. Anna Karenina, Leo N. Tolstoi
96.
Schuld und Sühne, Fjodor Dostojewski
97. Der Graf von Monte Christo, Alexandre Dumas98. Der Puppenspieler, Tanja Kinkel
99. Jane Eyre, Charlotte Brontë
100. Rote Sonne, schwarzes Land, Barbara Wood



Torstai 29.9.2011


Tätä Glaudia Gallayn kirjaa metsästin kauan aikaa. Eilen huomasin netistä, että se on palautettu vihdoinkin kirjastoon. Siis äkkiä matkaan. Kirjastossa seurasi toinen seikkailu, kunnes kirjastovirkailija löysi kirjan minulle jostakin paikasta, missä sen ei olisi kuulunut olla.

Kotona yritin heti aloittaa kirjan lukemisen, mutta alku tuntui tahmealta ja teksti pettymykseltä Austerin ja Coetzeen sujuvan ja rikkaan kerronnan jälkeen. No, ehkä tästä pääsen siihen vielä sisälle.

Tätä toista kirjaa olen myös yrittänyt pitkään metsästää kirjastosta, mutta aina se on lainassa. Nyt hoksasin sen Prisman alennusmyyntiloorasta ja sieppasin oitis mukaani.

Kirja kertoo naisesta, joka jätti vakituisen työnsä ja lähti toteuttamaan unelmaansa. Olisinpa aika omituinen, jos aihe ei kiinnostaisi minua. Näppejä ihan polttaa, että pääsisin avaamaan kirjan, nuuhkimaan sen painomusteen tuoksua ja uppoamaan Carina Räihän matkaan Everestin huipulle.


Keskiviikko 17.8.2011

Coetzeen Häpeäpaalu

Kuvan laitan sitten, kun olen taas kotona.

Ihanaa oli saada käsiinsä taas pitkästä aikaa kirja, jota ei kerta kaikkiaan voinut laskea käsistään, ennen kuin se oli loppuun luettu.

En viitsi sen enempää tehdä mitään arvostelua tai selitystä, koska kirjan ovat arvostelleet kaikki mahdolliset jo paljon asiantuntevammin.

Yksi asia hieman huvitti: Miten paljon näitä kirjallisuuden professoreita onkaan päähenkilöinä?! Onko se niin, että kirjallisuusihmisen on vaikea kuitenkin asettua muihin kuin omiin nahkoihinsa. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjallisuuden professori kuvataan aivan kuin älykkyyden huippuilmentymänä, joka sitten raadollisesti ruotii ihmisiä ulkonäön ja työtehtävien mukaan.

Onko tämä kirjan tarkoituskin? Jossain vaiheessahan professori toteaa, että hautaan päätyvät kaikki. Itseäni vanhana ihmisenä kiinnosti kirjassa juuri vanhenevan miehen (52 vuotias) näkökulma.

Hieno kirja joka tapauksessa.



Sunnuntai 31.7.2011


Olen etsinyt kirjavinkkejä muiden blogeista ja jostain nappasin Paul Austerinkin nimen. Lainasin hänen New York -trilogiansa ja tämän "Yksinäisyyden äärellä", jonka luin parissa illassa malttamatta jättää kesken. Pakko sanoa, että nämä kirjajuttuni ovat pelkkiä juttuja siitä, miten kirjat ovat koskettaneet minua henkilökohtaisella tasolla.

Pitäisihän se tietää, että jos joku on kehuttu kirjailija, hän on myös hyvä. Kertojan isän kuolema toi mieleeni oman äitini kuoleman ja sen aiheuttamat tunnot. Varsinkin uni, jossa kertojalle itselleen tullaan sairaalassa kertomaan, että hän kuolee tänään, kavahdutti minua sen samankaltaisuudessa sen kanssa, miten omalle äidilleni tylysti ilmoitettiin, ettei hänelle kannattanut enää antaa verensiirtoja, koska kuolema tulisi nyt hyvin pian. Tästä haluaisin kuulla todella, onko tämä hoitoetiikan mukaista. Olen miettinyt, mitä äitini tuolloin koki, ja mitä itse kokisin samassa tilanteessa ja löydän vastauksen Austerin kirjasta: näin juuri sen jokainen kokee eli kauhuna.


Onko kirjailija halunnut tässä viitata Holocaustin tapahtumiin? Sitä en tiedä. Kohta jää kuitenkin hyväksi yleistykseksi.


Aluksi hieman viilsi se tapa, millä kertoja koruttomasti luonnehti isäänsä. Tässäkin siirsin sen itseeni: näinkö minustakin lapset myöhemmin puhuisivat, muistaen kaikenlaisia pikkujuttuja, jolloin olen osoittanut olevani kylmä ja tunteeton? Mutta selvisihän se syy, miksi isä oli sellainen. Takana oli tragedia, jos toinenkin.


Kun Auster/kertoja kertoo, miten juutalaisena ei suostunut laulamaan joululauluja ja jäi yksin luokkaan muiden oppilaiden lähtiessä harjoittelemaan niitä, en voinut olla miettimättä, miten nykyään Suomen kouluissa on pohdittu, saako suvivirttä veisata koulun päättäjäisissä.


Kirjassa olevat lukuisat viittaukset muihin kirjoihin eivät minulle aivan auenneet. Aloin miettiä vain kirjoittamisen tekniikkaa ja vertasin taas Saul Bellowiin, jonka Herzogia olen pitänyt täydellisenä teoksena.


Siis monin tavoin ajatuksia ja tunteita herättävä kirja. Sellainen, josta jää outo olo. Jonkinlainen hätä ja halu muuttaa kaikkea. Kirjan takakannessa sanotaan teemaksi isä-poika-suhdetta. Kirja on kuitenkin paljon muutakin. Itselleni jäi päällimmäiseksi tunteeksi kuoleman ja yksinäisyyden ja elämättömyyden pohdinta.


Sunnuntai 17.7.2011


Heti perään luin tämän Joel Haahtelan "Lumipäiväkirjan". Kannesta on heti sanottava, että se on epäonnistunut. Tässä pitäisi olla lumipyryyn hukkuva maisema.

Mutta itse kirja on vietävän hienosti rakennettu. Vielä senkin jälkeen, kun olin saanut jo kirjan kertaalleen luettua, otin sen uudestaan käteeni ja lueskelin sieltä täältä eri kohtia ja jokainen kohta tuntui jo itsessään omalta pieneltä tarinaltaan.
Jäin miettimään Haahtelan kirjoitustekniikkaa. Juonihan on jokaisessa hänen kirjassaan se sama: minä-kertoja samoilee maailman turuilla etsimässä jotakin salaperäistä kadonnutta. Sen ympärille Haahtela rakentaa sitten sävyltään hieman alakuloisen, mutta ah niin syvällisen ja monisyisen kerronnan. Onko tässä käytetty sitä tajunnanvirtaa? Eivätkö vain monet lauseet ole hurjan pitkiä, kokonaisia kappaleita? Totta vie, näin minäkin haluaisin kirjoittaa. Oikein syyhyäisi alkaa kirjoittamaan samanlaista tajunnanvirtaa.
Rakastan sitä tapaa, millä Haahtela, aloittaa kappaleen: ”nukuin ja kun heräsin kello oli kolme” , ”se oli kaunis iltapäivä, syyskuun loppu, paljas ja valoisa”, ”ulkona lumipyry oli yltynyt”. En edes tiedä, mikä minua kiehtoo hänen tavassaan kirjoittaa.
Kirjan aiheena oleva Baader-Meinhof-ryhmä kavahduttaa hieman, sillä minulle painotettiin oppikoulun alaluokilla, että jotkut asiat ovat kiellettyjä puheenaiheita. Tuntuu uskaliaalta hypätä tällaiseen aiheeseen melkein kuin osallisena siihen. Mietin, miten saksalaiset suhtautuvat lukiessaan tätä tarinaa, jossa yritetään myös löytää selitys sille, miksi ja miksi. Mitään järisyttävää ei kirjassa tarvitse tapahtua, sillä järisyttävä on jo tapahtunut ja se on kuin pala kurkussa. Yhden hetken valinta voi tuhota niin paljon.
Katson amazon.comista, olisiko kirja käännetty saksaksi. Ei löydy. Mutta kiinnitän huomioni tapaan, jolla Haahtelan kirjat on merkitty: Joel Haahtela & Sandra Doyen. Itseasiassa se tuntuu oiketetulta kunnialta kääntäjälle. Monisyisen ja rikkaan kirjan kääntäminen osoittaa varmasti kääntäjältä suurta kielellistä lahjakkuutta. Harvinaista kuitenkin, että kääntäjä saa näin suuren kunnian tulla mainituksi heti kirjailijan nimen rinnalla.
Minusta tämä oli ehkä paras Haahtelan kirjoista. Se on julkaistu vuonna 2008. Koska Haahtelan seuraava kirja ilmestyy? Toivottavasti se on taas samanlainen kadonneen etsintätarina. Onko Haahtela muuten opiskellut lääkäriksi Saksassa vai miksi hänen tämäkin kirja sijoittuu suurelta osin Saksaan? Tuleeko Haahtelasta Nobel-kirjailija? En yhtään ihmettelisi. Hyvä että tällaisia raikkaita ja tuoreita kirjailijoita on.




Lauantai 16.7.2011


Lainasin tämän Karin Fossumin "Hullujenhuoneen" kaikessa kiireessä, kun mies jäi odottamaan autoon ja piti nopeasti siepata jotain kirjastosta sadepäivien lukemiseksi. Kirja oli pantu näkyvästi esille ja muistin kuulleeni kirjasta joskus kauan sitten, jolloin sen lukeminen oli kuitenkin jäänyt.


Ensimmäinen kysymys, mikä nousi mieleen kirjaa lukiessa, oli miten kirjailija pystyy eläytymään niin hyvin "hullujen" sielunmaailmaan. Sairaalan elämä oli aikataulun tarkasti kuvattua. Jälkeenpäin luin, että Fossum on ollutkin psykiatrisessa sairaalassa töissä.


Kirjan päähenkilö juoksee näyteikkunan läpi ja joutuu vuodeksi psykiatriseen hoitoon. Hän on vahvasti itsetuhoinen ja yrittää kuihduttaa itsensä olemalla syömättä mitään. Alkupuolen kohtaukset, missä Hajna (päähenkilö ja kertoja) on psykoottinen ja kuvittelee näkevänsä huoneessaan jonkun miehen kuoliaaksi mukiloinnin, nostavat jopa hymyn huulille ja lukija jää odottamaan, mihin kaikkeen tällainen voi johtaakaan.


Tätä juonta ei kuitenkaan seurata sen enempää, mikä minua hieman harmitti. En tiedä miksi, mutta olisin halunnut mennä syvemmälle juuri tuohon psykoottiseen juttuun.


Hajna on kuolemanhalustaan huolimatta muuten hyvin sosiaalinen ja kiinnostunut potilastovereistaan. Kerronta tuntuu uskottavalta ja elämän outo tyhjyys, arkisuus ja kovuus tulee hienosti kuvatuksi. Fossum on varmasti sairaalassa työskennellessään tuntenut voimakasta myötätuntoa niin potilaita kuin hoitajiakin kohtaan.


Psykiatrinen sairaala on oma maailmansa, missä potilaat tuntevat olevansa turvassa. Sen ulkopuolella sen sijaan ihmiset ja asiat eivät ole niin hyvin. Sydäntä riipaisee, miten Fossum kuvaa sen, miten potilaat suhtautuvat siihen, että heitä pelätään ja kummeksutaan.


Kirjan on vuonna 2000 suomentanut Arvi Tamminen. Hyvin tehty suomennos, koska en kertaakaan pysähtynyt miettimään, että se on suomennos. Karin Fossum on omaa ikäluokkaani (synt. vuonna 1954). Hän on hyvin hauraan ja sympaattisen näköinen. Aluksi ennen kuin tiesin hänen olleen sairaalassa töissä, ajattelenkin, että hän kertoo ehkä omista kokemuksistaan (kuten Sylvia Plath).


Jos kirjaa vertaa Paulo Coelhon "Veronika haluaa kuolla" -teokseen, niin ehkä Coelho on kiteyttänyt saman aiheen taitavammin, kun taas Fossum on jaksanut paneutua kaikkeen syvemmin.

Sunnuntai 26.6.2011



Nyt olen sitten saanut luettua nämäkin Haahtelan kirjat. Niin kauniita kuin edelliset kirjat olivatkin, tuottivat nämä kaksi minulle hienoisen pettymyksen.

En tuntenut minkäänlaista sympatiaa kummankaan kirjan henkilöitä kohtaan. Siinä missä "Elena" sävähdytti minua, nämä kaksi tuntuivat siltä tavalliselta kuvaukselta erilaisista ihmisistä. Ehkä aloitin lukea väärästä päästä: siis Haahtelan uusimmista kirjoista ja edeten esikoisromaaniin päin.

"Kaksi kertaa kadonnut" herätti minussa jopa epäuskon tunteita. Tapahtuisiko tällaista?

Yhdestä asiasta kuitenkin pidän: nämä eivät ole tyypillisiä suomalaisia kirjoja. Haahtela tuntuu aivan kuin karttavan jopa suomalaisia nimiä. Tätä olen itsekin monesti ajatellut: miksi kaikkein tavallisimmat suomalaisnimet tuntuvat kauhean tylsiltä kirjoissa? Omakin nimeni on perin juuri tylsä (vaikkakin ulkomaiset tuttavamme antoivat koiralleen sen nimeksi!!!).

Toinen juttu, mikä minua ei vanhana ihmisenä enää jaksa kiinnostaa, on nuorten parien lemmenleikit ja rakastumiset (Naiset katsovat vastavaloon). Joel Haahtela onkin kolmessa aikaisemmin lukemassani kirjassa viisaasti välttänyt tämän ansan. Miksi sanon sitä ansaksi? Onhan rakkaus kaikkein tärkeintä maailmassa. Sen kuvaaminen vaan on vaikeaa. Rakastelukohtauksien kuvaaminen ja sukupuolielinten maininta saa minut ainakin kiusaantumaan ja hyppäämään monta riviä eteenpäin. Murrosikäisenä tietysti ahmin näitä kohtia, mutta nyt vanhana haluaisin lukea kerrottavan rakkaudesta ihan muulla tavoin.


Elenassa mielestäni Haahtela on onnistunut siinä tyylikkäästi. Kun kolmessa aikaisemmassa kirjassa nautin itse lukemisesta haluamattakaan päästä loppuun, näissä kahdessa alkoi hyvin pian vaivata halu saada vain tietää, miten tämä päättyy, onko tässä joku jippo.

Minua hieman aristuttaa arvostella näitä kirjoja, kun ne kuitenkin ovat niin hyviä ja upeasti kirjoitettuja. Joel Haahtela itse sopii hyvin kirjojensa kansilehtien kuviin. Hänet on helppo samaistaa kirjan kertojaksi, päähenkilöksi, josta pitää.


Juhannusaatto 24.6.2011


Siis pee ja paska. Kirjoitin tännen pitkät pätkät ja ne katosivat jonnekin bloggerin molokin kitaan.
Nyt en sano mitään muuta kuin, että juku pätkä, siis ihana ja tyylikäs tarina. Yöpöydällä on vielä kaksi Haahtelan kirjaa, jotka luen tässä juhannuksen aikana.

Keskiviikko 15.6.2011



Minun on vaikea kuvata sanoin, mitä tunteita tämä Joel Haahtelan kirja minussa herättääkään. En ole edes vielä lopussa, mutta halusin jo nyt panna sen muistiin tänne.

Kirja kiehtoo jo ulkonäöllään ja nimellään. Mutta huomaan myös jo nyt rakastavani Haahtelan kerrontatapaa. Jotenkin sen polveiluvuus ja huomaamatta kerronnassa mukana kulkevat asiapitoiset maininnat tuovat mieleeni erään toisen rakastamani kirjan: Herzogin. 

Jostain muistan lukeneeni, että Haahtela sanoi Siekkistä kirjalliseksi ihanteekseen. Mieleeni muistui myös eräs toinen kirja, jota en millään ole jaksanut lukea, vaikka sitä on ylistetty niin uljaaksi ja hienoksi: Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin. Kerrontatavat ovat niin erilaiset.

Mikä sitten saakaan kerronnan soljumaan ja vetoamaan niin voimakkaasti tunteisiin? En tiedä. Arvelen vain, että ihmisen/kirjailijan oma tilanne, omat tunteet ja oma mielentila.

Haahtelan tekstissä mennään tässäkin kirjassa unenomaisessa epävarmuudessa, takertuen kaikkeen pieneen kauniiseen, etsien taas arvoituksen ratkaisua. Lukija ei edes välttämättä halua tietää ratkaisua. Itse lukeminen on nautintoa. Ainakin näin sadepäivänä. Siksi halusin liittää pari sadepisaraa tähän tekstiin.

En viitsi kertoa tässä, mistä kirjassa kerrotaan. Se on oikeastaan sivuseikka. Tekstin kauneus ja vaivattomuus ja omien muistojen ja tunteiden esiin nouseminen on vahvana esillä. Aloin myös miettiä kirjailijaa itseään. Näin hänen matkaavan yksin mutta ei silti yksinäisenä maailmassa, ajassa, kaduilla, teillä, ilmassa ihmetellen ja pannen merkille kaikenlaista.

Mietin mistä hän on ottanut tietonsa. Onko hän kahlannut satoja kirjoja ja tehnyt ahkerasti muistiinpanoja. Miten hän lääkärinä on ehtinyt tehdä sen kaiken? Merkille pantavaa on myös näiden kahden kirjan (Perhoskerääjä/Katoamispiste) samankaltaisuus. Mikä ei ole huono asia, päinvastoin. Oikeastaan ilahduttava.


Tiistai 14.6.2011


Tämä Joel Haahtelan "Katoamispiste" oli täysin erilainen kuin mitä odotin. Odotin kai saavani lukea Raija Siekkisen lapsuudesta ja matkasta kirjailijaksi, hänen sukulaisistaan ja ystävistään ja kaikesta siitä muusta, mistä yleensä tällaisissa kirjoissa kerrotaan. Mutta mitään sellaista ei ollut. Aluksi jopa hermostuin siitä, kuinka kertoja otti niin suuren tilan. Mutta yhtäkaikki kirja oli mieleenpainuva, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Hieman jopa jäi haikea olo, kun kirja loppui. Olisin halunnut seurata lisää surullisväritteistä tarinaa.

Yksi asia jäi jopa vaivaamaan: Miten kertoja pääsi pois saaresta (samasta, jossa Siekkinen oli asunut kokonaisen kesän)? Kerrottiinko se jossain? Enkö seurannut tarinaa tarpeeksi valppaasti? Oliko se sivuseikka? Puuttuuko minulta hoksottimet?

Mutta kyllä: kirja oli kaunis muistokertomus Siekkiselle. Tuli pakahduttava tunne hänen ainutlaatuisuudestaan ja samalla kaikkien ihmisten ainutlaatuisuudesta. Salaisuus jäi salaisuudeksi. Mitään ei paljastunut. Ihminen sai pitää oman elämänsä salaisuuden.


Helatorstai 2.6.2011

Sainpahan tämän kuvan tänne, vaikka viime päivinä olen taistellut mobiililaajakaistan ja kiukuttelevan blogin kanssa.

Olen selaillut kirjaa (tilasin sen jäsenikätarjoushintaan kirjakerhosta) ja huomannut, että siellä perenna-käsite on aika laaja. Mukana on monia villeinä kasvavia luonnonkukkia ja uudenuutukaisia lajikkeita.

Harjaneilikka on sellainen, mistä jo lapsena pidin. Se näyttääkin olevan yksi vanhimmista perennoista. Munkit tietenkin ovat ensimmäisinä kasvattaneet sitä ja 1700-luvulla se on tullut Suomeen. Kirjan mukaan maaseudulla enimmäkseen näkyvä koristekasvi. Täytyypä etsiä seuraavaksi tuon tainta tai siemeniä.

Ihastuin kirjaan taas sen kannen vuoksi, mutta ehkäpä ehdin sitä lueskella jossain vaiheessa terassilla samalla, kun vietän kahvitaukoa.

Sunnuntai 22.5.2011

Todella kauniisti kerrottuja novelleja. Sama alakuloinen, ulkopuolinen, ihmettelevä vire jokaisessa kertomuksessa. Väistämättä ei voi olla yhdistämättä sitä Siekkisen omaan kohtaloon. Oliko hän surullinen? Tunsiko hän itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi?

Kerronta on niin kaunista, että ei tee kertaakaan mieli hypätä kuvauksien yli (niin kuin usein), vaikka varsinaista juonta ei novelleissa ole. Haavoittuvuutta Siekkinen kuvaa hienovaraisesti värisevällä simpukalla ja värisevällä saippuakuplalla: "...kupla pyörähti ympäri, ohut vesivana kuljetti sen viemäriaukon luo, se takertui väristen viemärin suojakannen ritilöihin, ja särkyi." Juuri näihin kohtiin huomio kiinnittyy. Pieniin asioihin, mitkä tuovat lopullisuuden ja katoavaisuuden tunnetta.

Rakkauden ja avioliiton kuvaus on realistisuudessaan melkein nolostuttavan todentuntuista. Tuttua. Niin tuttua monista yhteyksistä. 


Kirjaa ei ole lainattu kuin kolme kertaa: ensimmäisen kerran 1.1.93 ja viimeisen kerran palautuspäiväksi on merkitty 27.4.2004. Eli joku on lainannut sen kuukausi Siekkisen kuoleman jälkeen.


Lauantai 21.5.2011



Sattumuksien summa on joskus kiinnostava. Penkoessani amazon.comia osuin Joel Haahtelan saksankielisiin kirjoihin "Schmetterlingsammler" ja "Sehnsucht nach Elena", joita kehuttiin kauniiksi (wunderschön). Päätin lukea tuon Perhostenkerääjän.

Muutama päivä siitä lähdin vanhanaikaisesti kirjastoon etsimään käännettävään tekstiin liittyvää kirjallisuutta. Pettymys oli siinä suhteessa suuri, sillä ainoat aihetta käsittelevät kirjat olivat vuosilta 1980 ja 1930. Tuossa ajassa luulen tekniikan muuttuneen jonkin verran.

Mutta ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin: kirjastossa oli iso kasa poistettuja kirjoja myytävänä 50 sentin kappalehintaan.

Ostin itselleni nuo yläpuolen kirjat, joista Raija Siekkisen "Kuinka rakkaus syntyy" on ollut vuonna 1991 Finlandia-palkintoehdokkaana. Aika surullista siis, miten kirjan ei enää edes kirjastossa katsota kiinnostavan ketään.

Ja miten ollakaan Raija Siekkinen liittyy myös Joel Haahtelaan siinä mielessä, että Haahtelahan kirjoitti Siekkisestä kirjan: "Katoamispiste". Joten nyt sain syyn lukea Haahtelan senkin kirjan.

Vielä en ole ehtinyt hankkia Haahtelan kirjoja. Aikaa on niin vähän, että iltaisin ehdin lukea Siekkistäkin vain muutaman sivun kerrallaan, kun olen nukahtanut.


Pitkäperjantai 22.4.2011



Kaunis kirja

En tiedä, onko muilla ihmisillä tällaista tunnetta, ettei saisi pitää omia mielipiteitään, jos muut ovat eri mieltä. Yritän epätoivoisesti ponnistella sitä viisautta kohden, jonka muut ovat määritelleet. Jatkuva alemmuudentunne näivettää monta kertaa kaiken ilon.

Tänään päätin kuitenkin olla rehellisesti niin naivi ja lapsellinen kuin olen. Palaan siksi takaisin aiheeseen kirjan muista ominaisuuksista kuin sen tarinasta. Minulle kirjaan koskettaminen, sen katseleminen ja haisteleminen on tärkeää. Siksi kai en koskaan ehdi lukea kirjojani, kun sen vapaan ajan, mikä minulla olisi lukemiseen, käytänkin kirjan kansien ihailuun, hyväntuntuisen kirjan sivelyyn ja viimeiseksi vielä sen painomusteen nuuskimiseen.

Olen kai tässä jäänyt jollekin varhaiselle kehitysvaiheelle, kun huomasin pian vuoden vanhan lapsenlapsemme toimivan aivan samalla tavoin. En sentään kuitenkaan pureksi kirjan reunoja.

Tässä on esimerkki kirjasta, jonka kyllä ostin ihan ammatillisessa mielessä pitääkseni itseni ajan tasalla sanontojen (Redewendungen) ja sananlaskujen (Sprichwörter) kanssa. Tuikitärkeää kääntäjälle of course. Olen kuitenkin yhä uudelleen pysähtynyt ihailemaan sen ulkoisia ominaisuuksia. Kannet on suunnitellut Simone Hoschack ja kirjan vitsikkään kuvituksen on tehnyt "Papan", kuka se sitten onkin*).

Välillä en tiedä, miten malttaisin keskittyä töihin, kun mieleni tekee selailla kirjaa ja naureskella sen hauskoille ja osuville kuville. Tunnen vereni kutsuvan. Kirjat ovat jotain ihanaa, vaikka tässä muuttotouhujen aikana olen kironnut ne maan rakoon.

Tämän toisen kauniin kirjan ostin miehelleni syntymäpäivälahjaksi, koska sen kannen kuvitus on kuin suoraan mieheni elämästä. Siis mitenkö? No ensinnäkin hänhän on nyt pappa ja tuntee usein jäävänsä meidän muiden kalkatuksen vuoksi syrjään. Lisäksi hänellä on oranssinvärinen kanootti, millä hän uhkarohkeasti seilaa meren aalloilla. Niin ja majakat ovat hänen suuri intohimonsa.


Kirjan ulkoasu (graafinen suunnittelu Jukka Aalto, kuvat Tove Jansson) on samalla tavoin miellyttävä kuin tuon edellisen kirjankin. Kirjaa on mukava pitää kädessä. Se on sopivan ohut, ilo silmälle ja tekstikin lupaa taivaan mannaa.


Koska nyt mieheni (ja siinä sivussa minäkin) on saanut tehtäväkseen opettaa lapsenlapselle saksan kielen, tilasin koko joukon saksankielisiä satukirjoja. Eilen hihittelimme miehen kanssa lukiessamme niitä toisillemme. Suosittelen kaikille kauan naimisissa olleille. Lukekaa satuja toisillenne.


Heräsin myös uskomattomaan havaintoon siitä, että oikeastaan näissä kauniissa lastenkirjoissa on kiteytetty se kaikki kaunis, mitä minäkin valokuvatessani etsin. Niin, oikeastaan juuri se, mikä tekee maailmasta hyvän ja kauniin. Miten mukavaa, että meillä on lapsenlapsi, jonka ansiosta voimme jälleen palata maailmaan, jonka luulimme jo kadottaneemme.
*)




Papan wurde 1940 in Schweinfurt geboren. Er verbrachte seine Kindheit in einer Keksdose, erlernte den Beruf des Buchhändlers, wurde in Berlin Requisiteur und Raucher, zeichnete, um die Zeit totzuschlagen, bewarb sich 1965 bei der Zeit. Dort wurden seine ersten Cartoons gedruckt. Später (1972) im Stern, nie in Grönland, aber in der Brigitte. Papan hat Hörspiele und mehrere Bücher geschrieben. Er hat eine Tochter, die ihn allein erzieht. Ansonsten hat Papan Schwein gehabt im Leben.
Käännös (jotenkin näin):
Papan syntyi vuonna 1940 Schweinfurtissa. Lapsuutensa hän vietti keksirasiassa, opetteli kirjakauppiaan ammatin, tuli Berliinissä rekvisiitanhoitajaksi ja tupakoitsijaksi, piirsi tappaakseen aikaa, haki 1965 aikaan (Zeit-lehteen). Siellä painettiin hänen ensimmäiset sarjakuvansa. Myöhemmin (1972) tähdessä (Stern), ei koskaan Grönlannissa, mutta Brigittessä. Papan on kirjoittanut kuunnelmia ja useita kirjoja. Hänellä on tytär, joka kasvattaa häntä yksinään. Muutoin Papanilla on ollut käynyt säkä elämässä.


Sunnuntai 17.4.2011




Kuinka ollakaan Haanpään jälkeen otin Aino Kallaksen kirjan Reigin pappi luettavakseni. Tämä vuonna 1934 painettu kirja on ainakin mummoni peruja. Mummoni, jonka nimi oli myös Aino, ei ollut käynyt kuin kiertokoulun, mutta hänen kirjastonsa oli hämmästyttävä. Pelkkiä kaanoniin kuuluvia kirjailijoita. Vai eikö siihen aikaan muunlaisia kirjailijoita vielä ollutkaan?


Reigin pappi on mukaansa imaiseva tarina suuresta rakkaudesta, kunniasta ja kostosta. Eli siis kuten Marquesin Kuulutetun kuoleman kronikka. Sama tarina, vain eri tavalla kerrottuna. Yhtään ei haittaa, että kieli on koukeroista ja vanhaa:
"Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisineljättä ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun Rector'ina päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä vaikka itse Piispankin istuimella."


Huomio kiintyy väistämättä lukuisiin vierasperäisiin sanoihin, elikkä-sanan käyttöön tai-sanana ja moniin suurella kirjaimella alkaviin sanoihin. Keitä muuten ovat epäsaksalaiset? Pappismiehen kamppailu tunteidensa kanssa on kuitenkin mukaansa tempaavaa. Tarina kertoo ajasta (1600-luku), jolloin hylkeitä ja joutsenia pyydettiin surutta ruuaksi. Joutsen muodostaakin tarinaan oman murheellisen sivujuonteensa.


Luin kirjan yhdessä päivässä, kun halusin välttämättä tietää, miten tässä lopulta käykään. Rakastin myös taas tätä kiihkeää kerrontatapaa kuin elämä olisi vahvaa, julmaa, intohimoista.
"Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi."


"Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen, ja hän oli yhä hengissä ja pieksi raivoisasti jäätä terveellä siivellensä, ja yritti noukallansa minua hakata."


Aino Kallas 1878 - 1956


...
1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa, josta tuli Aino Kallaksen kotikaupunki yli kahdentoista vuoden ajaksi. Tästä ajasta kertoo Löytöretkillä Lontoossa. Lontoon vaativan seuraelämän vastapainoksi löytyi Hiidenmaan rannikolta perheen kesäpaikaksi aurinkoinen saari, joka tarjosi Aino Kallakselle innoittavan työympäristön. Näinä voimakkaan luomisvuosina hän kehitti omaperäisen arkaaisen tyylin, jota hän käytti vanhojen hiidenmaalaisten ja liivinmaalaisten aiheiden pohjalta luomissa teoksissaan Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Nuo hänen parhaina teoksinaan pidetyt balladityyliset romaanit kuvaavat intohimoista, sovinnaisuuksista piittaamatonta rakkautta, joka tuo onnen ja täyttymyksen, mutta johtaa kuolemaan.[8] 
(Wikipedia)


Lauantai 16.4.2011


Kevät on tullut. Sain viimeinkin haettua loputkin kirjat teollisuushallista. Ostimme uuden kirjahyllyn, kun kerrostaloasuntomme ostajat halusivat vanhan seinän peittävän Ikea-hyllyn itselleen. Mies ja poika kasasivat hyllyn viikonloppuna ja minä tungin kirjat muuttolaatikoista ja saunan lauteilta joten kuten hyllyyn.


Hetkeksi oli istahdettava ihmettelemään, mitä kaikkea kirjoja minulla onkaan. Harmi ettei ole aikaa lukea niitä. Suurin osa hyllyn sisällöstä kun on sellaisia kirjoja, joita olen ostanut johonkin nimeen ihastuttuani, mutta joita en ole koskaan ehtinyt lukea.


Huonoimmat kirjat heitin muuton yhteydessä surutta roskiin. Tämän aamun lehdessäkin (TS) neuvottiin, että paras tapa päästä kirjoista eroon on repiä kannet irti ja heittää sivut paperinkeräykseen. Tämä muutos on väistämättä tulossa. Ihmiset eivät enää arvosta kirjoja samalla tavoin kuin ennen. Kuinka paljon olenkaan viettänyt aikaa kirjastoissa ja antikvaria-liikkeissä! Mutta nyt on tullut stoppi: en halua enää vanhoja kirjoja nurkkiini haisemaan. Paha sanoa tämä, mutta vanhat kirjat tosiaan haisevat.


Tämä varmaan antaa oudon kuvan minusta, mutta uusien kirjojen viehätys on paljon niiden kauniissa kansissa ja niiden uuden tuoksussa. Sain kerran kirjakerhosta kirja, joka ei enää ollut uuden jäykkä, vaan aivan selvästi joku oli sen avannut notkeaksi. Harmitti tosi paljon. Ei ollut sitä ihanaa kihelmöivää tunnetta, kun avaa koskemattoman ja painomusteelle tuoksuvan kirjan eikä oikein edes halua avata sivuja kunnolla, jotta kirjan viehätys säilyisi mahdollisimman kauan.


Otin eilen Pentti Haanpään vuonna 1950 painetun kirjan "Jauhot" ajatellen lukea sen. Kirja on tullut minulle varmasti mummoni ja äitini kuolinpesistä. Mutta voi ja oi. Kirja tuoksuu vanhalle ja saa yskimään (ajan pölyäkö) ja kannet ovat huokeaa ruskeaa. Ajattelin sen kuitenkin lukea, vaikka tekstikin on vanhahtavaa ja vierasta, joissain paikoin kuitenkin se herättää herkullisia mielikuvia ja saa nautiskelemaan ja lukemaan kohdan vielä toiseenkin kertaan:


"Sitten oli rämemaata, jossa harmaat, pystyyn kuolleet kelot seisoivat kuin kummitukset, lujina, miten kauan lienevät seisseet. Vaikka oli niitä kaatunutkin, lahonnut ja sammaltunut. Siellä täällä niitä pötkötti, yhä vielä puunrungonhaamua säilytellen, herätellen mielikuvia ajan hitaasta, mutta järkähtämättömästä työstä. Mikä jono vuosia siitä, jolloin tuon puuvainajan hakosissa tuuli suhisi ja metso söi niitä kupunsa täyteen...
  Räme muuttui vähitellen kangasmaaksi, jossa petäjät kohosivat punertavina pilareina. Latvuksissa kävi hiljainen suhina ja jossakin ilmojen sinessä naukaisi haukka. Mies, konttiselkä, kulkea kutvotteli. Oli pieni notkelma, jossa kasvoi koivua ja leppää. Ja sitten oli edessä vaara, jonka laella pohotti viljelyksien keskellä harmaa talo..."


Näillä näkyminen lukeminen jää kuitenkin paljolti syksyn pimeisiin ja sateisiin iltoihin. Pieni pihamme alkaa olla nyt vapaa lumesta ja viherpeukaloa alkoi heti syyhyttää.


Pentti Haanpää, 1905 - 1955




Haanpää julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa Maantietä pitkin 1925. Arvostelut olivat kiittävät. Häntä verrattiin jopa Aleksis Kiveen ja pidettiin suomalaisen kirjallisuuden suurena lupauksena.
Haanpää kuitenkin kirjoitti itsensä pannaan vuonna 1928 ilmestyneellä tarinakokoelmalla Kenttä ja kasarmi. Se perustui hänen armeijakokemuksiinsa. Haanpään alkuperäinen kustantaja WSOY vaati kirjailijaa poistamaan teoksesta "brutaalisia" kohtia, mutta Haanpää ei suostunut: "Kuvaa ei saa kauniimpaa kun malli on", hän vastasi.
Lopulta Kentän ja kasarmin julkaisi pieni vasemmistolainen kustantaja Kansanvalta. Kirjan aiheuttama järkytys oli syvä, ja yleensä sovitteleva Mika Waltari näki jopa tarpeelliseksi julkaista oman, "oikeamman" näkemyksensä tasavallan armeijasta (Siellä missä miehiä tehdään, 1931). Jälkiviisauden valossa Haanpää oli kuitenkin kirjoittanut esiin nuoren tasavallan armeijan todelliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet.
Haanpää jatkoi tinkimättömällä linjallaan ja joutui mielipiteidensä vuoksi pitkään paitsioon, joka kesti aina 1940-luvulle. Hänen oli vaikeaa löytää tekstilleen julkaisijoita. Monet hänen keskeisistä teoksistaan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1931 kirjoitettu Noitaympyrää, jota Haanpää on sanonut parhaaksi teoksekseen, Haanpää tarjosi Otavalle, WSOY:lle ja Minervalle vaikka varmasti ymmärsi, ettei sitä 1930-luvulla julkaista. (Wikipedia)






Keskiviikkona 6.4.2011




Täällä ei tule olemaan mitään hirveän syvällistä. Kunhan laitan ylös kaikenlaista. Jätin kesken tuon Steinbeckin kirjan, kun en kerta kaikkiaan jaksanut enää tankata englantia. Suuri osa kirjan viehätyksestä katosi siihen tosiasiaan, että olisi pitänyt vaivautua vähän useammin katsomaan sanakirjasta.


Suuri kiitos siis kääntäjille (heh heh). Otin siis hyllystä (tai pikemminkin saunan lauteilta, jonne asti nyt olen saanut kuskattua osan teollisuushallissa talvensa viettäneistä kirjoista) tämän kirjan. Tämä Marquezin kirja kuuluu minusta pyhään kolmioon: Punainen poni, Vanhus ja meri, Kuulutetun kuoleman kronikka. Siten se sopii Steinbeckin kirjan jatkoksi.


Olen lukenut kirjan pari kertaa aikaisemminkin. Joskus silloin, kun hain itselleni omaa kirjoitustyyliä. Heti alkulauseesta kirja ahmaisee hengästyttävään imuun: "Sinä päivänä kun Santiago Nasar tapettiin...". Etulehdellä on jo kerrottu, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu, mutta miten se kerrotaan, on aivan hämmästyttävä suoritus. Monta kertaa on kirja laskettava alas ja ihmeteltävä, miten kirjailija onkaan osannut viedä tarinaa niin koukuttavalla ja hienolla tavalla eteenpäin.


Kirjan on suomentanut vuonna 1942 syntynyt kääntäjä ja suomentaja Matti (Kustaa Heikinpoika) Brotherus. Hän on kirjoittanut myös esipuheen kirjaan: "Kronikassa on kysymys suuresta rakkaudesta, kunniasta ja kostosta." Häpeän sanoa tätä, kun noiden edellisten machokirjailijoiden (Tuomo Karhu sanoo näin Hemingwaystä tämän päivän Turun Sanomissa), minulla on kummallinen aavistus, että miehet sen lisäksi että kirjoittavat hyvin, myös kääntävät hyvin. Olen usein valinnut kirjoja niiden suomentajan mukaan. Hyvät suomentajat saavat hyviä kirjoja suomennettavakseen.


Koska en osaa espanjaa, en tiedä, onko kirjan melkein runollinen kirjoitustapa suomentajan vai kirjailijan ansiota. Varmaan kummankin. Joka tapauksessa sen lukemisesta nauttii suunnattomasti.




Sunnuntaina 3.4.2011

Tämän kirjan olen ostanut parikymppisenä, kun John Steinbeck ja Ernest Hemingway olivat suuria ihanteitani. Olin myös silloin täysin lumoutunut kaikesta, mikä poikkesi mahdollisimman paljon omasta arkisesta elämästäni. Kaipa se oli sitä todellisuudenpakoa.

Tätä kirjaa en kuitenkaan nuorena koskaan lukenut. Se vain kulki muuttokuormien mukana paikasta toiseen ja työnnettiin taas hyllyyn. Meni monia kymmeniä vuosia, ennen kuin joku tarttui siihen lukemistarkoituksessa. Tyttöni luokkatoveri tarvitsi englanninkielisen kirjan luettavakseen koulun kotitehtävänä. Hän lainasi tämän kirjan ja kertoi ensimmäisen tuntuman kirjasta olleen shokki:

Kirja alkaa: "The high grey-flannel fog of winter closed off the Salinas Valley from the sky and from all the rest of the world." Korkea harmaa flanellinen sammakko? käänsi tyttöni luokkatoverini ja tunsi epätoivoa.

Tämä on ollut kauan sisäpiirivitsinä meillä kuvaamassa vieraan kielen ihanuutta. Kuinka ollakaan tänä keväänä otin tuon novellikokoelman uniluettavakseni. Ensimmäisen novellin jopa kahlasin parina iltana läpi jaksamatta kuitenkaan jokaista vierasta sanaa katsoa sanakirjasta. Kukkatarhaansa hoitavan Elisa Allenin tarinan perimmäinen sanoma tuli kuitenkin selväksi: Se, mikä merkitsee yhdelle hyvin paljon, voi toiselle olla ihan samantekevää. Tarina päättyy siihen, miten Elisa itkee hiljaa.

Steinbeck ei tietenkään kerro, miksi Elisa itkee, mutta lukija on jo kyllä ymmärtänyt sen. Ja lukija tajuaa heti koko joukon muitakin asioita. Tämä kai onkin Steinbeckin ja muiden mestarikertojien viehätys.

Minua viehättää myös vanhanaikainen kerrontatapa, joka ei ala jollakin räiskyvällä ja shokeeraavalla efektillä, vaan kuvaillen kauniisti laaksoa, kylää, sumua. Monisanaisesti, käyttäen paljon adjektiiveja.

Kirjassa on vielä kymmenen muuta novellia. Yritän lukea nekin tässä kevään aikana.

***

Tänne ajattelin alkaa kirjoittamaan kirjoista, joita olen lukenut tai joista olen kiinnostunut.