Runosuoni




Im Nebel

Voll von Freunden war mir die Welt,
Als noch mein Leben licht war;
Nun, da der Nebel fällt,
Ist keiner mehr sichtbar.
Wahrlich, keiner ist weise,
Der nicht das Dunkel kennt,
Das unentrinnbar und leise
Von allen ihn trennt.
Seltsam, im Nebel zu wandern!
Leben ist Einsamsein.
Kein Mensch kennt den andern,
Jeder ist allein.


Hermann Hesse

Sumussa
(suom. Anna-Maija Raittila)

Tuttavat tulvivat elämääni
entiseen, valoon täyttämään
nyt, kun sumussa kuljen,
en näe yhtäkään.

Totisesti, viisaaksi vasta
pimeys ihmisen kasvattaa,
se hänet hiljaa, vastustamatta
kaikista erottaa.

Yksin, sumussa kuljen!
Yksinäisyyttä elämä on.
Yksin on jokainen meistä,
toiselle tuntematon.


Runojen kääntäminen on vaikeaa. Pitääkö olla uskollinen sanoille vai loppusoinnuille?

Outoa sumussa vaeltaa!
Elämä on yksin olemista,
Kukaan ei toista tunne
Jokainen on yksin.

Kaarlo Sarkia 11.5.1902 Kiikka - 16.11.1945 Sysmä
Kaarlo Sarkian runot kiehtoivat minua jo nuorena niiden riimityksen ja kauniiden sanojen ansiosta. Sarkia eli runouden, keuhkotautiparantoloiden ja ulkomaanmatkojen voimalla.
Hänen kerrotaan olleen hyvätapainen, sävyisä ja aina silmiinpistävän tyylikkäästi pukeutunut. 
Sarkia suomensi paljon ranskalaista runoutta ja onnistui ylittämättömällä tavalla Arthur Rimbaudin runon ’Humaltunut venhe’ (Le Bateau ivre) suomentajana. Hänen opettajansa V.A. Koskenniemikin oli haltioitunut tästä käännöksestä.
Aivan kuin Rainer Maria Rilken Pantteri-runoa myös tätä runoa on yritetty kääntää myöhemmin paremmin: Tuomas Anhavan ’Juopunut pursi’ tai Einari Aaltosen ’Känninen paatti’. Tässä joitakin Sarkian parhaista runoista:

On luona tuvanseinän
unikko punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu
kautt' illan hiljaisen.
Suoniityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.

                                   Kaarlo Sarkia


Kauniille veljille


Kun olin ruma ja nilkku,
kun kärsimysten häkkiin minut lukitsivat kohtalon teljet,
välinpitämättöminä ohitseni kuljitte, kauniit veljet,
näkyi silmistänne kylmyys ja ilkku.


Kun ympärilläni sarvinen vanne
minä kauneuden imagoa odotin rumuuden kotelossa,
te viivyitte täydellisyytenne kammioissa
omahyväisyyden kynttilät ikkunassanne.


Kun vailla kuorta
minä, äyriäinen, kannoin kärsimyksen vuorta,
kun tomussa viruin, ihminen, hartioillani kohtalon risti,
odat ylenkatseen, ivan mua kipeästi sydämeen pisti.

Kun itkin heikkouden kuumia kyyneleitä,
minut, vaarallisen, lujemmin kahlitsitte penseyden kylmin köysin.
Kun kapaloni katkoin, kun tien omaan voimaani löysin,
kukaties minun velvollisuuteni on kiittää teitä.

Unen kaivo

Piirittää mun unen levät
kaislain urut hymisevät,
keltaviidat kummat huojuu
mustat unimarjat nuojuu,
köynnöstäjät punoo paulaa,
vääntää unen noitavanteet,
sitoo nilkat, vyöttää ranteet,
kietoo uumat, kiertää kaulaa,
kalat kummalliset kuiskii,
silmiäni hipoilevat,
ruokohuilut sorisevat,
laine liikahtaa ja laulaa,
hiljaa, unelias, velloin
soittaa raakunkuorikelloin
[- - -]







(Kaarlo Sarkia: Unen kaivo)

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
 Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

==========================================================


Barbara Streisand
Memory
Midnight
Not a sound from the pavement
Has the moon lost her memory
She is smiling alone
In the lamplight
The withered leaves collect at my feet
And the wind begins to moan
Memory
All alone in the moonlight
I can smile happy your days ( I can dream of the old days)
Life was beautiful then
I remember the time I knew what happiness was
Let the memory live again
Every street lamp seems to beat
A fatalistic warning
Someone mutters and the street lamp gutters
And soon it will be morning
Daylight
I must wait for the sunrise
I must think of a new life
And I mustnt give in
When the dawn comes
Tonight will be a memory too
And a new day will begin

Burnt out ends of smoky days
The still cold smell of morning
A street lamp dies ,another night is over
Another day is dawning
Touch me,
It is so easy to leave me
All alone with the memory
Of my days in the sun
If you touch me,
Youll understand what happiness is
Look, a new day has begun...

Songwriters: ANDREW LLOYD WEBBER/T.S. ELIOT/TREVOR NUNN
Memory lyrics © Sony/ATV Music Publishing LLC, Warner/Chappell Music, Inc., Universal Music Publishing Group, IMAGEM U.S. LLC

CHARLES TRENET
La Mer Lyrics

La mer
Qu'on voit danser le long des golfes clairs
A des reflets d'argent
La mer
Des reflets changeants
Sous la pluie

La mer
Au ciel d'été confond
Ses blancs moutons
Avec les anges si purs
La mer bergère d'azur
Infinie

Voyez
Près des étangs
Ces grands roseaux mouillés
Voyez
Ces oiseaux blancs
Et ces maisons rouillées

La mer
Les a bercés
Le long des golfes clairs
Et d'une chanson d'amour
La mer
A bercé mon coeur pour la vie



Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta
Katselee hän mailman piirii,
Taisteloa allans´ monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa. 
Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass´!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass´:
Metsolan kantele soi! 
Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänen iltasella
Unien Kultalaan.


Aleksis Kivi, runo Seitsemästä veljeksestä
**************************************************************



Kohti joulua
 
Abide with Me" on Henry Francis Lyten vuonna 1847 kirjoittama runo. Se lauletaan englantilaisen säveltäjän William Henry Monkin sävelmään "Eventide".
Lyte kirjoitti runon juuri ennen kuolemaansa tuberkuloosiin.

Abide with me; fast falls the eventide;
The darkness deepens; Lord with me abide.
When other helpers fail and comforts flee,
Help of the helpless, O abide with me.  


Swift to its close ebbs out life's little day;
Earth's joys grow dim; its glories pass away;
Change and decay in all around I see;
O Thou who changest not, abide with me.  


Not a brief glance I beg, a passing word,
But as Thou dwell'st with Thy disciples, Lord,
Familiar, condescending, patient, free.
Come not to sojourn, but abide with me.  


Come not in terrors, as the King of kings,
But kind and good, with healing in Thy wings;
Tears for all woes, a heart for every plea.
Come, Friend of sinners, thus abide with me.  


Thou on my head in early youth didst smile,
And though rebellious and perverse meanwhile,
Thou hast not left me, oft as I left Thee.
On to the close, O Lord, abide with me.  


I need Thy presence every passing hour.
What but Thy grace can foil the tempter's power?
Who, like Thyself, my guide and stay can be?
 Through cloud and sunshine, Lord, abide with me.  


I fear no foe, with Thee at hand to bless;
 Ills have no weight, and tears no bitterness.
Where is death's sting? Where, grave, thy victory?
I triumph still, if Thou abide with me.  


Hold Thou Thy cross before my closing eyes;
Shine through the gloom and point me to the skies.
Heaven's morning breaks, and earth's vain shadows flee;
In life, in death, O Lord, abide with me.



 Suomeksi:


1.

Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on,
ja kadonnut on valo auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais,
kelt' turvan hädässänsä sielu sais.

2.

Päiväni rientää kohti loppuaan,
on ilo maallinen kuin varjo vaan.
Ei ole täällä mitään pysyvää,
vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.  
3.

Sä pahan väijytykset turhiks teet,
sä tuskat liennät, kuivaat kyyneleet.
Miss' on nyt, kuolema, sun voittosi,
kun Herra Jeesus, olet kilpeni.
4.

Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon,
kun tieni painuu kuolon laaksohon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.
  
Henry Francis Lyte 1847. Suom. Rauhansäveliä 1894, Martti Ruuth 1903. Virsikirjaan 1938.

Kuutamo metsässä


Alla unisen oksiston

valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie
ei mistään tule, ei mihinkään vie.


Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen.


Aaro Hellaakoski






Tulevaisuuteni
Oikukas silmänräpäys varasti minulta tulevaisuuteni,
tilapäisesti kokoonkyhätyn.
Minä rakennan sen paljon kauniimmaksi,
sellaiseksi kuin olin alkuuan ajatellut.
Pystytän sen sille lujalle kamaralle,
jonka nimi on minun tahtoni.
Kohotan sen korkeille pilareille
joiden nimi on minun ihanteeni.
Minä rakennan sille salaisen lehmuskujan,
jonka nimi on minun sieluni.
Minä rakennan sille korkean tornin,
jonka nimi on yksinäisyys.

(Edith Södergran, suom. Pentti Saaritsa)

***

Kennst Du das auch?

Kennst du das auch, daß manches mal
Inmitten einer lauten Lust,
Bei einem Fest, in einem frohen Saal,
Du plötzlich schweigen und hinweggehen musst? 

Dann legst du dich aufs Lager ohne Schlaf.
Wie Einer, den plötzlich Heimweh traf;
Lust und Gelächter ist verstiebt wie Rauch,
Du weinst, ohne Halt – Kennst du das auch?

(Hermann Hesse)


Minun suomennokseni ilman loppusointuja:
Onko se sinullekin tuttua, kuinka joukossa
Muiden äänekkään ilonpidon,
Jossakin juhlassa, iloisessa salissa,
Yhtäkkiä sinun täytyy vaieta ja mennä pois?

Sitten panet maata saamatta unta.
Kuin se, johon yhtäkkiä koti-ikävä osui;
Ilo ja nauru kuin savu tuuleen haihtui,
Itket, voimatta lopettaa - Onko se tuttua sinullekin?
***


Sonnet 12
William Shakespeare


When I do count the clock that tells the time,


And see the brave day sunk in hideous night;


When I behold the violet past prime,


And sable curls ensilvered o’er with white;



When lofty trees I see barren of leaves,


Which erst from heat did canopy the herd,


And summer’s green all girded up in sheaves


Borne on the bier with white and bristly beard:


Then of thy beauty do I question make
That thou among the wastes of time must go,
Since sweets and beauties do themselves forsake,
And die as fast as they see others grow;
And nothing 'gainst time’s scythe can make defence
Save breed to brave him when he takes thee hence.
Aale Tynnin suomennos:
Kun näen kellon aikaa laskevan
tai kirkkaan päivän vajoavan yöhön,
kun näen lakastuneen orvokin
tai mustat hiukset, hopein sirotellut,
kun näen riisutuiksi suuret puut,
ne, joista karja löysi suven siimeen,
ja paareilla on suven vihreys,
lyhteihin vyötetty ja valkoparta,
niin kauneuttasikin kyselen
ja mietin, kuinka Ajan tuhoon taivut,
sulous kaikki luopuu itsestään
ja kuolee uuden kasvun nähdessänsä.
Ei Ajan sirppiä voi pidättää,
se sinut leikkaa, pelkkä kylvö jää.
****




The Tiger
William Blake

Tiger, tiger, burning bright
In the forests of the night,
What immortal hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies
Burnt the fire of thine eyes?
On what wings dare he aspire?
What the hand dare seize the fire?

And what shoulder and what art
Could twist the sinews of thy heart?
And, when thy heart began to beat,
What dread hand and what dread feet?

What the hammer? what the chain?
In what furnace was thy brain?
What the anvil? what dread grasp
Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears,
And watered heaven with their tears,
Did He smile His work to see?
Did He who made the lamb make thee?

Tiger, tiger, burning bright
In the forests of the night,
What immortal hand or eye
Dare frame thy fearful symmetry?
****
 




Kukka ja perhonen


Oi tuskaa kukkasen hennon,

joka kylmään multaan jää,

kun hurmassa häilyvän lennon

pois perhonen häviää.


Sen juuret on syvällä maassa,

terälehdet kannata ei.

Mut hetkessä autuaassa

sen sielun perhonen vei.


Sini-ilmoja siivet halaa!

Luo kukkasen loisteessaan

ne ehkä hetkeksi palaa

tai ehkä ei milloinkaan


Saima Harmaja

***


Rainer Maria Rilken ihana Pantteriruno Pentti Saaritsan suomennoksena:

Pantteri

Ristikon tankoihin sen katse on
niin uupunut että se jo herpoaa.
Se näkee vain loputtoman ristikon,
sen takana ei mitään maailmaa.

Väkevän notkea on käynti sillä,
se kiertää pienenevää ympyrää
kuin voiman tanssi pisteen ympärillä,
jossa suuri tahto väräjää.

Vain joskus silmäterän hiljainen
verho avautuu -. Ja verkalleen
käy kuva läpi jäntevien jäsenten -
hajoten ääneti sen sydämeen.

Suom. Pentti Saaritsa

****



Anna Ahmatova: 

Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin

laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,

talvisin kylmä, kuuma kesäisin,

siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,

hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi,

ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,

ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan

ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä

ja karistavat karkaavan kyyneleen

väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti…


Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,

taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,

ei ole enää tapahtumain todistajia,

ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,

ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,

me emme enää kutsu niitä takaisin,

niiden paluu pelottaisi meitä.

Ja jonakin aamuna näemme, että tie

tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,

ja vihasta ja häpeästä huohottaen

juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)

kaikki on siellä nyt toisin: ihmiset, esineet ja seinät,

eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.


Anna Ahmatova (suom. Marja-Leena Mikkola)

***




Jäin pois pysäkillä


Kun sanoin missä olin syntynyt
ja asunut
sain pilkkaa osakseni.
Pyh ja pyh ja pyh.
Mutta muistin punaisen silkkitäkin,
pitsilakanan ja lämpimän tyynyn.
Ikkunat täynnä jääkukkia,
mutta sisällä niin lämmin nukkua,
melkein aamuun asti.

En kai minä ollut valinnut sitä paikkaa?
En kai voi sille mitään, missä muut asuvat?
En kai voi mitään sille, että siellä asuu nyt joku muu.
Kävin aidan takana,
mutta juoksin nopeasti pois.
Saarni oli yhä paikalla
ja suuri pihakoivu.

Talo huusi perääni,
kuinka se kaipasi aikaa,
jolloin lapset nukkuivat sen sisällä luullen
sen olevan maailman paras paikka.
Sellaisia vanhat talot ovat.
Samanlaisia kuin vanhat ihmisetkin.



Koti
Ne sanoivat, kulkivat ohi, miettivät,
kuka tuollakin asuu?
Miksi tuo on noin ja tuo noin?
Maali on rapissut,
kivijalka haljennut.
Tuuli käy koillisesta,
aurinko jää metsän taakse.
Tiesitkö että…
… en, en tosiaan.
Luulin että…
Jonkun kotihan se on.
Kai.
Roadmap

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se on ystäväni, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.
Tommy Tabermann

Rakastan tätä runoa ja olen usein palannut siihen tuntiessani ahdistusta, epäonnistumisen ja tulevaisuuden pelkoa.
Näin keltaisen perhosen
ja kukan,
ja uskoin niiden tuovan viestin
jostain siitä
mitä ei ole koskaan ollut.
Mitäpä siitä.
Olenko edes valmis
ottamaan sen vastaan nyt?
Olen, olen... 
kuin sumu ja meren jää.
Tähän taas tulin
innokkaana ja odottavana.
Kohta päivät ovat ohi.

Yksinäinen kuka oikein onkaan?
Pakko taas etsiä jotain.
Pelästyttää harmaahaikara lentoon.
Muuten aika vie senkin,
eikä mitään jää.
Eikä kukaan usko että mitään on ollutkaan.